tiistaina, lokakuuta 10, 2006

Helsinki: maa, ilma, tuli ja vesi

Suomen kallioperä on maapallon vanhimpia. Sen syntyaika on laskettu tapahtuneen 1600-3000 miljoonaa vuotta sitten. Korkeat poimuvuoret, jotka halkoivat Keski-Ruotsista Suomen keski- ja eteläosan kautta Laatokan seuduille, syntyivät noin 1900 miljoonaa vuotta sitten. Ne, kuten myös karjalaisen vuorenpoimutuksen rakennustyön tuloksena Suomen Karjalan ja Itä-Karjalan lävitse luode-kaakkosuunnassa sijoittuneet vuorijonot, ovat tasoittuneet lähes nykyiselle tasolleen noin 540 miljoona vuotta sitten loppuneella prekambrisella kaudella. Joitakin eroosion kulutusta kestäneitä jäännösvuoria Suomesta vielä löytyy. Tunnetuimpia ovat Pohjois-Karjalan Koli ja Lapin Ylläs.

Nykyistä Helsinkiä voi luonnehtia tasangoksi. Helsingistä ei vuoria löydy, eikä edes korkeita kukkuloita. Helsingin korkein luonnollinen kukkula sijaitsee Kivikon ulkoilupuiston pohjoisosassa, luontopolun varrella Porvoonväylän eteläpuolella. Kukkulan korkeus on 62 metriä merenpinnasta.

Helsingin korkein maastokohta on kuitenkin ihmisen aikaansaama. Malminkartanossa sijatiseva täyttömäki kohoaa 90 metrin korkeudelle merenpinnasta. Tämä Malminkartanonhuippu syntyi vuosina 1976-1996, kun siihen kerättiin rakentamisesta syntyneitä ylijäämämassoja. Huipulle on pystytetty Hanna Vainion suunnittelema ympäristötaideteos "Tuulet ja suunnat".

Helsingin maantieteelliset koordinaatit ovat 60°10′24″ N (pohjoinen leveyspiiri), 24°56′55″ E (itäinen pituuspiiri). Kaupungin nykyinen pinta-ala on 686 km². Siitä 186,8 km² on maata ja loput vajaa 500 km² vesialueita. Helsingissä on 315 saarta, rantaviivaa 98 kilometriä. Viimeksi kuluneen parin sadan vuoden aikana rantaviiva on muuttunut perinpohjin monilukuisten täyttöalueiden vuoksi.

Helsinki lepää vahvalla graniittisella pohjalla. Graniittipohjaan on laikkuina, silmäkkeinä ja kaarevina vyöhykkeinä liittynyt muita kiviä. Niistä käytetään yleisesti nimeä gneissi.

Gneissi on metamorfinen kivilaji, joka syntyy vuorijonon rapautumistuotteista, maasälpä-, kalkki- tai rautarikkaista hiekoista tai savista ja tulivuorten purkaustuotteista, laavoista ja tuhkista. Syvälle maankuoreen nämä ainekset joutuvat vuorijononmuodostuksen yhteydessä, ja siellä, korkeassa lämpötilassa ja paineessa gneissi syntyy. Liuskemaisen ja ei-liuskemaisen aineksen muodostamasta rakenteesta johtuu se, että gneissit lohkeavat helposti paksuina, levymäisinä kappaleina.

Helsingin värimaailman lähtökohdat ovat kivilajien väreissä. Niin graniitti kuin gneissitkin sisältävät eri värejä – punertavaa ja harmaata, joskus rusehtavaa, kellertävää ja vihertävää väriä – kiviin tuovaa maasälpää ja tummia materiaaleja, kuten kiillettä ja kvartsia.

Graniitti on yleisyytensä vuoksi ollut perinteinen rakennuskivi koko maailmassa. Gneissi on nykyisin käyttökelpoista rakennuskiven ohella muistokivinä, pöytälevyinä tai muussa sisustuskäytössä, esimerkiksi lattia- ja seinäverhoiludetaljeina. Sen väri vaihtelee harmaasta täysin mustaan, mutta punertavat värisävyjä siihenkin tuo maasälpä.

Helsingin seudulle tyypillisiä ovat graniittiset seoskivilajit eli migmatiitit. Vuorenpoimutuksen aikoina pinnalliset kerroskivilajit valssautuivat liuskeiksi, joihin kuumuus ja paine synnytti uusia mineraaleja. Mineraalit suuntautuivat liikuntojen voimasta synnyttäen nykyisen liuskerakenteensa. Liuskevälit täyttyivät vuorijonon juurissa sulalla graniittimagmalla, joka teki muutkin kivilajit yhä graniittisemmaksi. Niitä vaaleita, rakenteensa ja karkeusasteensa puolesta vaihtelevia graniittisia kiviä voi nähdä Töölön ja Siltasaaren kallioilla.

Kaivopuiston, Tähtitorninmäen ja Eiran kalliot ovat pääasiassa tummia sarvivälkegneissejä ja amfiboliitteja. Sarvivälke, joka on Uudenmaan maakuntakivi, on tummanvihreä, karkea-rakeisena neliskulmaisin välkehtivin pinnoin lohkeileva amfibolimineraali. Se on mustan kiilteen jälkeen yleisin tumma mineraali Suomen kallioperässä. Sarvivälkettä on erityisen runsaasti Karkkilan-Hyvinkään välisellä alueella. Monet tummat kivilajit ovat niin hienorakeisia, että sarvivälkkeen tunnistaminen niistä on vaikea tehtävä paljain silmin.

Eteläisessä Helsingissä graniittinen kivi näkyy kallioissa vaaleina suonina ja sulkeutumina. Tumma kivilaji on tiheissä liuskekerroksissa. Ne ovat usein lähes pystysuorassa asennossa. Liuskeet todistavat tuliperäisestä menneisyydestä. Ne ovat svekofennialaisen poimutuksessa liikkeelle lähteneitä tulivuorikiviä, jotka tunkeutuivat syvälle vuorijonon juuriin ja muuttuivat (metaformoituivat) tässä prosessissa perin pohjin.

Tuliperäisten kivien, särvivälkegneissien, amfiboliittien ja leptiittien vyöhyke jatkuu Helsingin eteläosasta itäkoilliseen. Toinen samanlainen vyöhyke kulkee Töölönlahdesta Pitäjänmäelle. Helsingistä itään päin mennessä kivikanta muuttuu yhä enemmän alkuperäisten tulivuorikivien näköiseksi. Sipoon saaristossa tavataan jo paljon ulkonäöltäänkin vulkaanisia kiveä muistuttavia kiviä, esimerkiksi tyynylaavamuodosteita.

Vanhimman kallioperän kulumistuotteista syntyneitä granaatti- ja kordieriittigneissejä voi nähdä esimerkiksi Laajasalosta Santahaminaan menevän tien äärellä. Ne sisältävät punertavia granaattikiteitä ja lasimaista kauniinsinistä kordieriittimineraalia. Kemialliselta koostumukseltaan ne ovat nykyisten savien kaltaisia.

Eteläisen Helsingin Siltavuoren kallioissa voi tavata kalkkikiviesiintymiä. Alun perin ne ovat syntyneet veteen liuenneesta kalkkikivilietteestä. Mutta svekofennialaisen poimutuksen yhteydessä nekin järkkyivät asemistaan ja saivat kiteisen kalkkikiven asun.

Tärkein kalkkikivikallioesiintymä Helsingissä on kuitenkin Mustavuoren alueella, tulevan Vuosaaren sataman vieressä. Niitä hyödynnettäessä kalkkikiven lähteenä käytettiin aluksi pääasiassa irtokiviä, mutta todennäköisesti 1500-luvulta alkaen sitä on louhittu myös kalliosta. Kuljetusmahdollisuuksien parantuessa 1800- ja 1900-lukujenvaihteessa kalkkia alettiin saada edullisemmin muualta. Se tarkoitti luopumista paikallisesta kalkinpoltosta. Myöhemmin kalkkikiveä on louhittu myös rautasulattojen kuona-aineeksi ja ne ovat kelvanneet rakennus- ja monumenttikiviksi. Mosaiikiksi ja veistostarkoituksiin Vuosaaren marmoria louhittiin vielä 1960-luvulla.

Nykyisen Vuosaaren seudun louhitusta kalkkikivestä suuri osa käytettiin Suomenlinnan rakentamiseen 1700- ja 1800-luvuilla. Se kertonee myös siitä, että Borgarstrandsviken eli Porvarinlahti oli vielä purjehduskelpoinen.

Kalkkiuunien raunioita on Helsingin seudulla säilynyt ainakin Vuosaaressa ja Sotungissa. Alueen louhoksista on nykyisinkin tunnistettavissa Nordsjö, Rasböle, Borgarstrandviken ja kalkkisaari. On mahdollista, että seudulla on lisäksi ollut muitakin louhoksia. Näiden alueiden kalkkipitoisuus näkyy myös luonnossa. Mustavuoren suojelualue on rehevää lehtomaisemaa runsaine kasvi- ja eläinlajeineen.

Nordsjön kalkkilouhos on ollut käytössä ainakin Suomenlinnan rakentamisen aikana 1700-luvun loppupuolella sekä mahdollisesti vielä 1800-luvun alussa. Louhos on suuri, noin 60 metrin pituinen, 28 metrin levyinen ja 9 metrin syvyinen. Louhoksen vieressä on säilynyt jäännös vanhasta kalkkiuunista, ja jokseenkin kaikki paikalla oleva hylkykivi on peräisin tältä varhaisimmalta käyttöjaksolta.

Kalkkikiven yhteydessä havaittu ruskea dolomiitti (Braunspath, brunspat,bitterspat) oli tunnettu jo 1800-luvun puolivälissä. Maanparannusaineena käytettävää dolomiittia louhitaan nykyisin yhdeksällä paikkakunnalla eri puolilla Suomea, erityisesti Lapissa.

Nordsjön louhoksesta kiinnostuttiin uudelleen 1900-luvun puolella. Kun huomattava osa esiintymän kalkkikivestä on kaunista, lohenpunaista marmoria, päätti Lohjan Kalkki Oy 1930-luvulla ottaa esiintymän uudelleen käyttöön laattakivituotantoon. Vanhan avolouhoksen lähelle rakennettiin vuonna 1939 puinen nostotorni ja ajettiin noin 60 metrin syvyinen kuilu. Talvi- ja jatkosodan vuoksi tuotannon aloittaminen kuitenkin lykkääntyi. Vuosina 1951-1965 Rudus Oy louhi kaivoksesta marmoria pääasiallisesti mosaiikkikiveksi, rakennuslaatoiksi ja pöytälevyiksi. Mosaiikkikiven murskaamon raunio on vielä nähtävissä läheisen kallion jyrkänteessä.

Kaupungin maa-alueista metsää on 3724 hehtaaria, puistoja 987 ha (rakennettuja puistoja 858 ha) ja maisemapeltoja tai niittyjä noin 800 ha sekä puistoalueita kokonaispinta-alaltaan 6020 ha. Helsingin puistot vaihtelevat klassisista muotopuistoista ydinkeskustasta alkavaan 10 km² laajuiseen Keskuspuistoon.

Helsingin kaupunki omistaa lisäksi viheralueita muiden kuntien, mm. Sipoon alueella 6889 ha. Helsingissä on myös 38 luonnonsuojelualuetta, pinta-alaltaan yhteensä 376 hehtaaria. Helsingin nimikkokasvi on vaahtera ja nimikkoeläin orava.

[Juttu kaipaa täydennystä ja korjauksia. En pane pahakseni vinkeistä]

4 Comments:

Anonymous Anonyymi said...

No, jos et kerran pane pahaksesi vinkeistä, niin Helsingin luonnonmaan korkein kohta sijaitsee Jakomäessä, ei Kivikossa(se 62 metriä merenpinnan yläpuolella). Yoldianmeren huuhtelemaa kalliotapirunpeltoineen löytyy myös Jakomäestä.

Lisää infoa löytyy:
http://www.hel2.fi/Ymk/julkaisut/julkaisut2004/julkaisu06_04.pdf

7:14 ip.  
Anonymous Anonyymi said...

http://www.hel2.fi/Ymk/julkaisut/julkaisut2004/
julkaisu06_04.pdf

Jaaha, linkki katkesi, toivon mukaan löytyy kuitenkin.

7:16 ip.  
Anonymous Anonyymi said...

Hah, johan hätäilin eli oikeassa olet, Kivikon puolella on se korkein kohta, Jakomäki häviää kaksi metriä. Sori. Tuo julkaisu, jonka linkin tuossa laitoin, on tutustumisen arvoinen!(huomasin sen itse...)

8:02 ip.  
Anonymous Anonyymi said...

Jakomäenkalliolta löytyy Helsingin korkein luonnonmaan kohta, 59,5 m. Kivikon korkeammat kohdat ovat Vantaan puolella.

12:10 ap.  

Lähetä kommentti

<< Home