torstaina, marraskuuta 19, 2015

DocFilm Helsinki -näyttely avautunut

DocFilm Helsinki - Matka kaupungin muistiin, Sofiankatu 1 (Helsingin kaupungintalo)

Elävien kuvien Helsinki täyttää 110 vuotta. Näyttely DocFilm Helsinki esittelee pääkaupungin elämänmenoa aina 1910-luvulta lähtien.

Näyttelyssä on neljä teemaa. Katse kohdistuu kaupungin muuttuviin kasvoihin, kohtaamisiin, dokumenttielokuvan historiaan sekä elämään Mannerheimintiellä, Suomen elokuvatuimmalla kadulla.

Näyttely koostuu valokuvista, julisteista ja elävästä kuvasta.

Filmintekijöistä esillä ovat muun muassa Jörn Donner, Lasse Naukkarinen, Risto Jarva ja Ville Suhonen.

Näyttelyn toteuttaa Kansallinen audiovisuaalinen instituutti (KAVI) yhteistyössä Virka-gallerian kanssa. Näyttelyyn on vapaa pääsy.
Avoinna ma-pe 9-19, la-su 10-16, vapaa pääsy. 18.11.2015 - 31.1.2016.

lauantaina, syyskuuta 08, 2007

Sigfrid Aronus Forsius



Kuvassa Sigrid Aronus Forsiukselle Tammisaareen vuonna 1924 pystytetty muistomerkki. Silloin oli kulunut 300 vuotta hänen kuolemastaan.

Sigfridus Aronus Forsius (s. noin 1560 Helsingissä - k. 1624 Tammisaaressa) oli suomalainen pappi, tähtitieteilijä, astrologi, almanakkojen julkaisija, luonnonfilosofi, runoilija ja tieteen yleismies.

Forsius piti itseään helsinkiläisenä ja oli ottanut nimensäkin Helsingin ensimmäisestä latinankielisestä nimestä Forsia. Erinäisiä kertoja hän myös käytti itsestään pidempää nimeä Helsingforsius.

Häntä voidaan siis pitää varhaisena tunnettuna helsinkiläisenä. Tätä mieltä oli myös ensimmäisen Helsingin historian kirjoittaja Henrik Forsius, joka laati vuonna 1755 latinankielisen väitöskirjan Helsingin kaupungin historiasta.

Sigfridus Aronus Forsiuksen ura oli kansainvälinen. Hänen arvellaan opiskelleen Saksassa, mutta varmaa tietoa on vasta 1590-luvulta Tallinnasta tuomiokirkon koulun opettajana ja saarnaajana. Baltiaan hän palasi opiskeltuaan välissä Upsalassa. Suomeen hänet toi sotilaspapin virka Kaarle-herttuan toisella Suomen retkellä. Samalla matkalla hän kävi sotimassa myös Puolessa.

Kaarle-herttua lähetti hänet Lappiin ja Jäämeren rannikolle asti. Tähtitiede, maantiede ja valtiollisten rajojen tarkastelu olivat tavoitteena. Palkkio matkasta oli Kemiön kirkkoherran virka, jonka hän menetti Saksan-matkansa jälkeen, kun Kaarle-herttua epäili hänen olleen yhteydessä Sigismundiin. Vankilareissun jälkeen Forsius julkaisi ensimmäisen almanakkansa sekä pienen ennustuskirjan, kaksi virsikokoelmaa ja kuvauksen pyrstötähdestä vuonna 1607. Herttuasta kuninkaaksi noussut Kaarle IX antoi Forsiukselle hoidettavaksi Upsalan yliopiston tähtitieteen professoruurin. Forsius keskittyi pääteoksensa Physica kirjoittamiseen. Se painettiin vasta vuonna 1952.

Yliopistoriitojen vuoksi Johannes Messeniusta tukenut Forsius erosi virastaan 1610, ja kuninkaan epäilykset entisistä katolisista yhteyksistä heräsivät.Forsius vangittiin, mutta jo seuraavana vuonna hän vapautui Örebron linnasta kuninkaan kuoltua. Uusi kuningas Kustaa II Adolf antoi Forsiukselle 1612 viran kuninkaallisena tähtitieteilijänä ja takasi taloudellisen menestyksen myöntämällä hänelle erioikeuden almanakkojen painattamiseen ja myyntiin. Forsiuksesta tuli myös Tukholman Gråmunkeholmenin eli nykyisen Riddarholmenin seurakunnan pappi ja Tukholman konsistorin sihteeri.

Forsius riiteli ahkerasti muiden Tukholman pappien kanssa. Kun Jäämeren tutkimusretkeltäkin tuttu Daniel Hjort surmattiin Forsiuksen Tukholman asunnon pihalla syyllliseksi epäiltiin Forsiusta miesten välisen riidan vuoksi. Syyllinen miekalla tehtyyn murhaan oli kuitenkin eräs vänrikki. Forsius luopui papinvirastaan 1615. Hän matkusti tiedustelumatkalle Baltiaan ja Novgorodiin 1616 kansleri Axel von Oxenstiernan toimeksiannosta ja sai viran Suomen Tammisaaresta 1618. 1619. Riidat kirkon kanssa jatkuivat kun tapeetille nousivat astrologia, kädestä ennustaminen ja muutkin salatieteet. Hänet vangittiin ja hän joutui Uppsalan tuomiokapitulin kuultavaksi. Seurauksena hän menetti tähtitieteilijän virkansa, mutta sai pitää kirkkoherran virkansa. Hän kuoli 1624.

Forsius oli myös virsirunoilija noin viidenkymmenen julkaistun virren voimalla. Hän julkaisi ensimmäisen Suomen historian kronikan, josta on säilynyt katkelmia.

Lähteitä: Arno Forsius, Sigfridus Aronus Forsius (n. 1560–1624), suomalainen pappi ja monioppinut. Curriculum vitae.

Laajahko esitys Forsiuksen elämästä:
http://www.saunalahti.fi/arnoldus/sforsius.html
Siinä päähenkilön esittely on Arno Forsiuksen teoksesta ”Tietämisen riemu ja tuska. Sigfridus Aronus Forsiuksen elämä n. 1560—1624”. Julkaisija Anita Forsius, Lahti. Hämeenlinna 1996. Teoksen sivut 11—16.
Posted by Picasa

Tunnisteet: , ,

tiistaina, syyskuuta 04, 2007

Dokumenttielokuvia Helsingistä

Elokuvat esitetty Suomen elokuva-arkiston sarjassa Dokumentin ytimessä maaliskuussa 2005. Osa 20: Taistelu Helsingistä. I dokumentens kärna: Kampen om Helsingfors. Esittelyteksti: Ilkka Kippola ja Jari Sedergren.

"Pääkaupunkiseudun rakentaminen on muuttunut hajanaiseksi ja umpimähkäiseksi. Sydämeni itkee verta sen takia. Tuskin maailmassa on yhtään niin laajalla alalla sijaitsevaa metropolialuetta, jossa kuin summittaisena tilkkutäkkinä on syntynyt asuma-alueita, pieniä teollisuusalueita, sinne tänne hajalle heitettyjä suuriakin teollisuuslaitoksia, jotka ovat huonosti järjestetyn julkisen liikenteen ulottumattomissa. Tämän kaiken rakentamisen sotkun juhlistaa vielä palvelujen puutteellisuus. Koko pääkaupunkiseutu on kuin kottikärryistä kaadettu sieluton epäjärjestys."

Näin kuvaili jälkiviisaasti ylipormestari Teuvo Aura Helsingin seudun neljän suurimman kunnan maankäytön ja asemakaavoituksen tilannetta muistelmissaan vuonna 1982. Aura jos kukaan oli kuulunut siihen päättäjien eliittiin, joka saneerasi pääkaupunkiseudun asuntopolitiikan maalta muuttavan väestön asuttamiseksi ja samalla hyvinvointiyhteiskuntaa rakentavan talouskasvun välineeksi. Keskustelun foorumina toimi Asuntoreformiyhdistyksen julkaisu "Asuntoreformi". Yhdistyksen ja lehden johtoon kiilautui Postisäästöpankin tuolloinen pääjohtaja Teuvo Aura, Helsingin Työväen Säästöpankin toimitusjohtaja Mauno Koivisto sekä Aravan ja Asuntohallituksen johtajaksi nimitetty ammattiyhdistysmies Olavi Lindblom.

Lähiöiden tehorakentaminen, jota tukivat koneellistetut elementtivalimot, edellytti toteutuakseen sosiaalisen mielen ja liiketaloudellisen ajattelun liittoa. Sen perusteet järkeili Pekka Kuusi teoksessaan "60-luvun sosiaalipolitiikkaa", josta tuli kasvuhakuisen kansantalouden ohjelmajulistus. Sosiologi Kuusen "sosialidemokratia" sai myös "kapitalistit" uskomaan, että rakentaminen suunnitelmallisena suurteollisuutena oli kansantalouden kasvua kiihdyttävä ja tuottoisa projekti. Väylä pankkien, rakennusliikkeiden ja kuntien yhteisille kerrostalokekkereille Helsingissä ja missä vain sen ulkopuolella niityillä, kallioilla ja metsissä, oli pyykitetty.

Helsingin seuduilla kehitteli elementtirakentamista Helsingin Asuntokeskuskunta Haka ja Sato Oy jakaen keskenään useimmat lähiökohteet. Ensimmäinen sopimus Helsingin kaupungin kanssa käynnisti Pihlajamäen aluerakentamisen vuonna 1960. Samaan aikaan, kun betoni liittyi litteäksi valettujen levyjen muodossa kansanomaisten rakennusaineiden joukkoon, vakiintuivat myös kerrosneliöitä kasaavien aluerakentajien valtaryhmittymät. Rakennustyömaita hallitsivat osuustoiminnan ideologisista juurista irtautuva Haka sekä suunnitelmatuotantoon sopeutuneet porvarilliset rakentajat Sato, Asuntosäätiö ja Rakennusyhtymä Polar. Edellisen rakennuskohteita rahoitti sekä markkinoi Helsingin Työväen Säästöpankki ja Postipankki, jälkimmäinen osti maata ja rakensi Pohjoismaisen Yhdyspankin ja Kansallis-Osake-Pankin tuella.

Yksityiselle suururakoitsija Puolimatkalle lipsahti Kaivoksela, Siltamäki, Louhela ja Myyrmäki. Tämän jälkeen Helsingin seudun lähiörakentaminen jatkui Hakan ja Saton merkeissä. Painopiste oli siirtymässä metropolia tehokkaammin kasvattaviin aluekokonaisuuksiin Espoon kauppalan alueelle. Hotelli Palacessa keväällä 1966 sovittu aluerakentamispaketti sitoi Espoon päättäjät lopullisesti pankkien ja urakoitsijoiden tarjoilemaan ohjelmaan. Se antoi Hakalle valtuuden vyöryä pankkiensa ostovoimalla Espoon Martinlaaksoon ja kaksinkertaistaa jälkikäteen Jorvaksen tien ja meren välistä hankkimansa alueen rakennusoikeus 450 000 kerrosalaneliömetrin mittasuhteisiin. Samaan aikaan realisoi porvarillinen Asuntosäätiö Suur-Helsingin kasvupotentiaalia Kivenlahdessa, samalla kun Sato sekä Polar jo markkinoivat kultarannikon parhaita maita.

Suur-Helsingin visiot raivattiin nähtäviksi kaupungin hallinnollisten rajojen ulkopuolella, yhteiskunnallisen ja taloudellisen rakennemuutoksen hornankattilassa. Muuttoliike maalta kaupunkiin näkyi Seutulasta nousevan lentokoneen ikkunasta brutaaleina ruutuina ja viiltoina maisemassa: lähiöiden, markettien ja kehäteiden rujoina verkostoina. Sen mielikuvamarkkinointi asuntosäästäjille kulutuskelpoisena hyvinvointiyhteiskuntana tarjosi tilauskuvia valmistaville elokuvayhtöille haasteellisen ja rahanarvoisen mahdollisuuden.

Näistä elokuvavalmistamoista sitoutui Filminor Auran Asuntoreformiyhdistyksen ja rahoitusmarkkinoilla ylivertaisen Postipankin asuntopolitiikan kuvittajaksi. Ohjelmaelokuvista merkittävin Kaupungissa on tulevaisuus hyökkäsi Auran mobilisoiman arkkitehtipolven radikaalilla innolla porvarillisen Asuntosäätiön aloittamaa "nukkumalähiöksi" leimattua yhteisöasumista vastaan. Kärki suuntautui Heikki von Hertzenin Tapiolaan, jonka Ylioppilaslehden elokuvakriitikko Sakari Toiviainen kuittasi "kapitalistisen yhteiskunnan kauniiksi käpälänjäljiksi metsien keskellä". Väljien puutarhakaupunkien rakentamiseen ei Auran mielestä ollut varaa. Päivän asuntopoliittinen trendi oli "tiheään ruutukaavaan rakennetut, kaupunkimaisen elämäntavan mahdollistavat asuinalueet, kaukana metsävyöhykkeen takana mutta nopean ja joustavan pikaliikenneyhteyden päässä keskustasta". Tämän näkökulman Hakan tehorakentamisen puolesta puhuvat arkkitehdit Pertti Maisala ja Jaakko Salonen elokuvaansa käsikirjoittivat ohjelmallisesti.

Ylimitoittuva tehorakentaminen ja metropolikehityksen politbyroojohtaminen nostattivat1970-luvun vaihteessa ensimmäiset kriittiset kannanotot. Näistä kimmokkeista syntyi joukko kärkeviä dokumentteja ja kaupunkielämän pahoinvoinnista oirehtivia lyhytfilmejä. Ne putoilivat vaihtoehtoviestinnän kumajaisena yleisradion ajankohtaisohjelmiston ja ideologisen tilausfilmilevityksen ulkopuolelle.

Kaupungin vapaus

Suomi 1966. Tuotantoyhtiö: TTO:n Kamerataiteen laitos. Ohjaus: Jukka Pakkaslahti. Käsikirjoitus ja selostus: Väinö Kirstinä. Kuvaus: Petri Hämäläinen. Äänitys: Erkki Seiro. Musiikki: Henrik Otto Donner. Selostaja: Maj-Brit Heljo. VET: A-20140 – S – 280 m / 10 min. Esitys: SP betacam.

Kaupungin vapaus on Jukka Pakkaslahden ja kamerataiteen laitoksen mustavalkoinen näkemys pääkaupungin julkiseen tilaan jätetystä nuorisosta ja syrjäytyneistä rantojen miehistä.

Vanhan edessä hengaileva jengi, yön välkkyvät valot ja flipperipöytä, lyhyt välähdys kapakasta sekä ”eteiseen enkelin tehneen” duunarin pojasta Heikki Harmasta: Tästä tarina laskeutuu linja-autoasemalla sekoilevien pariin ja yhä alemmas pohjalukemiin, jotka kamera tavoittaa Töölönlahden varikolle rantautuneiden joukossa, yön yli edenneen retken aamutunteina.

Väinö Kirstinän laatima selostus laukoo pirullisesti Helsinki-esittelyn pintakehuja Maj-Brit Heljon suulla. Toinen, miehinen ammattiselostaja lukee puolestaan tuon julkisuuskuvan turvaavia kaupungin järjestyssäännön pykäliä, joita kadulle suodattunut aines elokuvassa räikeästi rikkoo.

Elokuvan päätöskuvissa Kätilöopiston synnytyslaitos, sen ikkunaan asettunut lähiöäiti vauvoineen, tuo näytille arkiharmaan lupauksen tulevasta vuonna 1966.


Musta liitto eli asukkaita myytävänä

Suomi 1975. Tuotantoyhtiö: Helsingin kaupungintyöntekijöiden elokuvatoimikunta. Ohjaus ja suunnittelu: Väinö Pennanen ja Kari Kyrönseppä. Kuvaus: Esa Vuorinen. Musiikki: Eero Ojanen. Äänitys: Bo-Erik Mannerström. VET: A-22220 – S – 280 m (16 mm) / 21 min. Esitys: SP betacam.

Vasemman äärilaidan kannanotot muotoutuivat dokumenttielokuvien sarjaksi Helsingin kaupungin kunnantyöntekijöiden ja kamerataiteen osaston "kulttuurivasemmistolaisena" ryhmätyönä. "Reportaashikuvaukseen tiedonantajana" löytyi yhteinen tahto, koska "kaupungin työläisillä oli ollut jo vuosia pakottava tarve tuoda julkisuuteen niitä epäkohtia, joita jokapäiväisessä työssään näkevät, ja koska "kaupungin johto ja virkamieskunta tekevät kaikkensa estääkseen kaupunkilaisia saamasta oikeaa tietoa kaupungin töistä ja varojen käytöstä".

Ryhmän poliittista kuvatulitusta säestänyt julistus julkaistiin näyttävästi elokuvalehti Filmihullussa. Lehti myös esitteli sivuillaan "koneiston ulkopuolisten" elokuvien selostustekstit ja haastattelut. Sisältö nähtiin tässä tapauksessa muotoa tärkeämmäksi: "Taide on jätetty vähille osille. Etusijan on saanut tiheä tieto meitä kaikkia lähellä olevista elämän pääkysymyksistä ja oikeista syyllisistä epäkohtiin. Ehkäpä juuri tästä syystä tulokset ovat myös erittäin hyvää elokuvaa."

Musta liitto eli asukkaita myytävänä tavoittaa tuoreeltaan lähiöasukkaan näkökulman tilanteessa, missä "kaupunkilainen on ostanut asunto-osakkeen grynderin suunnittelemasta ja rakentamasta asumalähiöstä ja on veloissaan korviaan myöten".

Elokuva käynnistyy kurkistuksella kulisseihin ja tunkeutuu haastattelijan selän takana kuokkavieraaksi Hotelli Hesperian sviittiin, Rakennusliike Arjatsalon Espoon kaupunginhallitukselle järjestämille "voitelukutsuille".

Tosin rakennusurakoitsijan syyllistäminen oli harhalaukaus. Kestitystilaisuus tapahtui vuonna 1973, kun Olarin laatulähiö oli valmistunut Oy Arjatsalon toukokuussa 1968 tekemän aluerakennussopimuksen pohjalta Gräsan kartanon maille.

Talousneuvos Arvo Arjatsalon yhdessä veljensä kanssa omistama Rakennus Oy Arjatsalo oli aloittanut toimintansa jo vuonna 1955 Jyväskylässä. Tunketuminen Olariin suurten rakennusliikeiden apajille vaati urakoitsijalta yhdeksän vuoden tunnustelut ja tavanmukaiset vatsan kautta tapahtuvat sopimusneuvottelut kunnan isien kanssa. Tässä tapauksessa perinteellisenä tiilimuurauksena toteutettu hanke palkittiin oikeutetusti yhdyskuntasuunnittelun valtionpalkinnolla vuonna 1975.

Muuten elokuva sisältää poikkeuksellista ajankuvaa mahtirakentajien jälkeensä jättämistä lähiöistä Pihlajistossa ja Kirstinmäessä. Osansa saavat myös Sipoon purkukohteista häädettävien kohtalot. Mainostelevision rakennustyömaalla "yllätyshaastatteluun" suostuneen kirvesmiehen vastaus ei ole yllätys: "Asunnothan rakennetaan Suomessa sillä tavalla, että siinä ajatellaan vaan sitä rakennusrynterin voittoa eikä siinä ajatella asunnontarvitsijan etuja eikä viihtyvyyttä eikä ympäristötekijöitä." On myös itsestään selvää, että elokuva palkittiin Moskovan kansainvälisillä elokuvajuhlilla vuonna 1975.

Taistelu kaupungista
Hemlös

Suomi 1971. Tuotanto- ja tekijäryhmä: K.J. Karmasalo, Kati Siikarla, Atte Blom ja Seppo Vesterinen. Kuvaus: K.J. Karmasalo ja Seppo Vesterinen. Leikkaus: Asko Kurppa. Äänitys: Anssi Blomstedt. 540 m (16mm), 50 min. Esitys: SP betacam.

Taistelu kaupungista kertaa Helsingin luokkajakoisen kasvun talouden ja hallinnon keskukseksi. Se toteutui Uudeltamaalta, Hämeestä, Savosta ja Varsinais-Suomesta kaupungin laidoille asettuneen työväestön kollektiivisella työllä: ”He rakensivat puiset mökkinsä kaupungin laidoille, lähelle tehtaita. Porvariston kivitalot he rakensivat kaupungin sydämeen, sinne missä olivat hallintopalatsit, pankit ja myymälät.”

Jakautuminen hyvinvoivien ja huono-osaisten kaupungiksi on elokuvan läpikäyvä kehityskäyrä: ”Yhä edelleen on kaksi Helsinkiä, työläisten Helsinki ja porvariston Helsinki”. Argumentille oli myös kasautumassa perusteita maaseudun tyhjetessä ”maaltapaoksi” luonnehditun muuttoliikkeen myötä Etelä-Suomen keskuksiin ja muuttotappion painajaisena Ruotsin markkinoille.

Rakennemuutoksen aikapommi räjähti ensimmäisen kerran elokuvan valmistumisvuosina, mutta prosessi tikittää jälleen tämän päivän integraatiolaskimissa. Tuolloin elokuvan ”nyt” oli täyttä totta: ”Nyt näemme kehityksen tulokset: Teollisuus on keskittynyt etelään, rannikolle. Monopolisoituminen tappaa Itä- ja Pohjois-Suomen pienteollisuuden. Metsähakkuiden rationalisointi vie pienviljelijöiltä ansiot. Sadat tuhannet ihmiset joutuvat jättämään kotiseutunsa ja etsimään toimeentulonsa Teollisuus-Suomesta ja Ruotsista.”

Proletariaatin ja eliitin lähiömaantiede juurtui pysyvästi eriarvoisen asumisen ja kaksinapaisen työmatkailun mytologiaan: ”Omistavat, isopalkkaiset tulevat sieltä, mistä ovat asuinpaikkansa valinneet: meren ääreltä, puistojen varjoista, tilavista, valoisista huoneistoistaan. – Työtätekevät, pienellä palkalla elävät tulevat sieltä missä ovat vuokrayksiöt, kaupungin vuokrakasarmit, pienet vuokramökit ja omakotitalot.”

Tämän päivän rocklyriikka Kalliosta saisi realistisempaa otetta Asuntoyhtiö Satakallion kuvista, missä ”kaikki pihat on vuokrattu parkkipaikoiksi, kaikki kellarit liikkeille ja jokainen neliö pantu tuottamaan”. Kolmen kerrostalon rakennuskohde sulloi elementtiseiniensä sisälle vain ”pieniä yksiöitä ja kaksioita, niissä asukkaita vuokralla lähes kaksi tuhatta, heillä lapsia yli 300.”

Paikalta puretut kulttuurihistorialliset puutalot olivat 1960-luvulla siirtyneet Haka-Postipankki -yhdistelmän haltuun Helsingin kaupungin luovutettua rakennusliikkeelle tonttien maa-alan. Operaatio Satakallio käynnistyi, kun ”uusi omistaja sai sisäasiainministeriön luvalla yhdistää pienet tontit yhdeksi isoksi, ja siihen lisätyn rakennusoikeuden.”

”Rakennusaallon edetessä joutuvat kaupungin ikääntyvät kanta-asukkaat saman tosiasian eteen: uudet kerrosneliöt eivät ole heitä varten”. Samaan aikaan kauppa keskittyy ja vie korttelimyymälöiltä elinmahdollisuudet: ”Suuret keskusliikkeet jakavat Helsingin lähiseudun markkina-alueikseen. Supermarketit nousevat moottoriteiden varsille. Ja kaupungin sydämessä ovat taistelun elintilasta voittaneet suurpankit, virastot, yritykset ja tavaratalot.”

Lopuksi elokuva näyttää siirtotyömaiden saarekkeet. Tuon ajan käsitysten mukaan ne olivat hiljaisella sopimuksella syntyneet myös jäädäkseen. Helsinki oli tyly kaupunki idästä ja pohjoisesta työnhakuun saapuville metsien miehille: ”Moni joka pyrki kaupunkiin jäi toimeentulon rajalle lähiseudun siirtotyömaille Otaniemeen, Sköldvikiin… parakkikylien asukiksi. Etelän siirtotyömailla on jo 30 000 työläistä”, tiesi selostaja kertoa ja lietsoi ”työtätekeviä taisteluun etujensa puolesta”.

Työryhmä tuotti ja osittain myös itse rahoitti elokuvan Yleisradion ruotsinkieliselle ohjelmaosastolle. Suomenkieliselle kanavalle se oli poliittisesti liian kuuma aihe, eikä elokuva pääsyt FST-esitykseensä Hemlös-nimellä sovittuna päivänä. Se esitettiin huomaamattomasti vasta eduskuntavaalien jälkeen 17.1.1972.

– Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 16.3. 2005

Tunnisteet: , ,

tiistaina, lokakuuta 10, 2006

Kivi

 

Wäinö Aaltosen "Kubistinen Aleksis Kivi" (1930, pronssiin 1967) on nykyisin Turun kaupungin kokoelmissa. Helsingissä Aleksis Kiven patsas sijaitsee Rautatientorilla. Posted by Picasa

Helsinki: maa, ilma, tuli ja vesi

Suomen kallioperä on maapallon vanhimpia. Sen syntyaika on laskettu tapahtuneen 1600-3000 miljoonaa vuotta sitten. Korkeat poimuvuoret, jotka halkoivat Keski-Ruotsista Suomen keski- ja eteläosan kautta Laatokan seuduille, syntyivät noin 1900 miljoonaa vuotta sitten. Ne, kuten myös karjalaisen vuorenpoimutuksen rakennustyön tuloksena Suomen Karjalan ja Itä-Karjalan lävitse luode-kaakkosuunnassa sijoittuneet vuorijonot, ovat tasoittuneet lähes nykyiselle tasolleen noin 540 miljoona vuotta sitten loppuneella prekambrisella kaudella. Joitakin eroosion kulutusta kestäneitä jäännösvuoria Suomesta vielä löytyy. Tunnetuimpia ovat Pohjois-Karjalan Koli ja Lapin Ylläs.

Nykyistä Helsinkiä voi luonnehtia tasangoksi. Helsingistä ei vuoria löydy, eikä edes korkeita kukkuloita. Helsingin korkein luonnollinen kukkula sijaitsee Kivikon ulkoilupuiston pohjoisosassa, luontopolun varrella Porvoonväylän eteläpuolella. Kukkulan korkeus on 62 metriä merenpinnasta.

Helsingin korkein maastokohta on kuitenkin ihmisen aikaansaama. Malminkartanossa sijatiseva täyttömäki kohoaa 90 metrin korkeudelle merenpinnasta. Tämä Malminkartanonhuippu syntyi vuosina 1976-1996, kun siihen kerättiin rakentamisesta syntyneitä ylijäämämassoja. Huipulle on pystytetty Hanna Vainion suunnittelema ympäristötaideteos "Tuulet ja suunnat".

Helsingin maantieteelliset koordinaatit ovat 60°10′24″ N (pohjoinen leveyspiiri), 24°56′55″ E (itäinen pituuspiiri). Kaupungin nykyinen pinta-ala on 686 km². Siitä 186,8 km² on maata ja loput vajaa 500 km² vesialueita. Helsingissä on 315 saarta, rantaviivaa 98 kilometriä. Viimeksi kuluneen parin sadan vuoden aikana rantaviiva on muuttunut perinpohjin monilukuisten täyttöalueiden vuoksi.

Helsinki lepää vahvalla graniittisella pohjalla. Graniittipohjaan on laikkuina, silmäkkeinä ja kaarevina vyöhykkeinä liittynyt muita kiviä. Niistä käytetään yleisesti nimeä gneissi.

Gneissi on metamorfinen kivilaji, joka syntyy vuorijonon rapautumistuotteista, maasälpä-, kalkki- tai rautarikkaista hiekoista tai savista ja tulivuorten purkaustuotteista, laavoista ja tuhkista. Syvälle maankuoreen nämä ainekset joutuvat vuorijononmuodostuksen yhteydessä, ja siellä, korkeassa lämpötilassa ja paineessa gneissi syntyy. Liuskemaisen ja ei-liuskemaisen aineksen muodostamasta rakenteesta johtuu se, että gneissit lohkeavat helposti paksuina, levymäisinä kappaleina.

Helsingin värimaailman lähtökohdat ovat kivilajien väreissä. Niin graniitti kuin gneissitkin sisältävät eri värejä – punertavaa ja harmaata, joskus rusehtavaa, kellertävää ja vihertävää väriä – kiviin tuovaa maasälpää ja tummia materiaaleja, kuten kiillettä ja kvartsia.

Graniitti on yleisyytensä vuoksi ollut perinteinen rakennuskivi koko maailmassa. Gneissi on nykyisin käyttökelpoista rakennuskiven ohella muistokivinä, pöytälevyinä tai muussa sisustuskäytössä, esimerkiksi lattia- ja seinäverhoiludetaljeina. Sen väri vaihtelee harmaasta täysin mustaan, mutta punertavat värisävyjä siihenkin tuo maasälpä.

Helsingin seudulle tyypillisiä ovat graniittiset seoskivilajit eli migmatiitit. Vuorenpoimutuksen aikoina pinnalliset kerroskivilajit valssautuivat liuskeiksi, joihin kuumuus ja paine synnytti uusia mineraaleja. Mineraalit suuntautuivat liikuntojen voimasta synnyttäen nykyisen liuskerakenteensa. Liuskevälit täyttyivät vuorijonon juurissa sulalla graniittimagmalla, joka teki muutkin kivilajit yhä graniittisemmaksi. Niitä vaaleita, rakenteensa ja karkeusasteensa puolesta vaihtelevia graniittisia kiviä voi nähdä Töölön ja Siltasaaren kallioilla.

Kaivopuiston, Tähtitorninmäen ja Eiran kalliot ovat pääasiassa tummia sarvivälkegneissejä ja amfiboliitteja. Sarvivälke, joka on Uudenmaan maakuntakivi, on tummanvihreä, karkea-rakeisena neliskulmaisin välkehtivin pinnoin lohkeileva amfibolimineraali. Se on mustan kiilteen jälkeen yleisin tumma mineraali Suomen kallioperässä. Sarvivälkettä on erityisen runsaasti Karkkilan-Hyvinkään välisellä alueella. Monet tummat kivilajit ovat niin hienorakeisia, että sarvivälkkeen tunnistaminen niistä on vaikea tehtävä paljain silmin.

Eteläisessä Helsingissä graniittinen kivi näkyy kallioissa vaaleina suonina ja sulkeutumina. Tumma kivilaji on tiheissä liuskekerroksissa. Ne ovat usein lähes pystysuorassa asennossa. Liuskeet todistavat tuliperäisestä menneisyydestä. Ne ovat svekofennialaisen poimutuksessa liikkeelle lähteneitä tulivuorikiviä, jotka tunkeutuivat syvälle vuorijonon juuriin ja muuttuivat (metaformoituivat) tässä prosessissa perin pohjin.

Tuliperäisten kivien, särvivälkegneissien, amfiboliittien ja leptiittien vyöhyke jatkuu Helsingin eteläosasta itäkoilliseen. Toinen samanlainen vyöhyke kulkee Töölönlahdesta Pitäjänmäelle. Helsingistä itään päin mennessä kivikanta muuttuu yhä enemmän alkuperäisten tulivuorikivien näköiseksi. Sipoon saaristossa tavataan jo paljon ulkonäöltäänkin vulkaanisia kiveä muistuttavia kiviä, esimerkiksi tyynylaavamuodosteita.

Vanhimman kallioperän kulumistuotteista syntyneitä granaatti- ja kordieriittigneissejä voi nähdä esimerkiksi Laajasalosta Santahaminaan menevän tien äärellä. Ne sisältävät punertavia granaattikiteitä ja lasimaista kauniinsinistä kordieriittimineraalia. Kemialliselta koostumukseltaan ne ovat nykyisten savien kaltaisia.

Eteläisen Helsingin Siltavuoren kallioissa voi tavata kalkkikiviesiintymiä. Alun perin ne ovat syntyneet veteen liuenneesta kalkkikivilietteestä. Mutta svekofennialaisen poimutuksen yhteydessä nekin järkkyivät asemistaan ja saivat kiteisen kalkkikiven asun.

Tärkein kalkkikivikallioesiintymä Helsingissä on kuitenkin Mustavuoren alueella, tulevan Vuosaaren sataman vieressä. Niitä hyödynnettäessä kalkkikiven lähteenä käytettiin aluksi pääasiassa irtokiviä, mutta todennäköisesti 1500-luvulta alkaen sitä on louhittu myös kalliosta. Kuljetusmahdollisuuksien parantuessa 1800- ja 1900-lukujenvaihteessa kalkkia alettiin saada edullisemmin muualta. Se tarkoitti luopumista paikallisesta kalkinpoltosta. Myöhemmin kalkkikiveä on louhittu myös rautasulattojen kuona-aineeksi ja ne ovat kelvanneet rakennus- ja monumenttikiviksi. Mosaiikiksi ja veistostarkoituksiin Vuosaaren marmoria louhittiin vielä 1960-luvulla.

Nykyisen Vuosaaren seudun louhitusta kalkkikivestä suuri osa käytettiin Suomenlinnan rakentamiseen 1700- ja 1800-luvuilla. Se kertonee myös siitä, että Borgarstrandsviken eli Porvarinlahti oli vielä purjehduskelpoinen.

Kalkkiuunien raunioita on Helsingin seudulla säilynyt ainakin Vuosaaressa ja Sotungissa. Alueen louhoksista on nykyisinkin tunnistettavissa Nordsjö, Rasböle, Borgarstrandviken ja kalkkisaari. On mahdollista, että seudulla on lisäksi ollut muitakin louhoksia. Näiden alueiden kalkkipitoisuus näkyy myös luonnossa. Mustavuoren suojelualue on rehevää lehtomaisemaa runsaine kasvi- ja eläinlajeineen.

Nordsjön kalkkilouhos on ollut käytössä ainakin Suomenlinnan rakentamisen aikana 1700-luvun loppupuolella sekä mahdollisesti vielä 1800-luvun alussa. Louhos on suuri, noin 60 metrin pituinen, 28 metrin levyinen ja 9 metrin syvyinen. Louhoksen vieressä on säilynyt jäännös vanhasta kalkkiuunista, ja jokseenkin kaikki paikalla oleva hylkykivi on peräisin tältä varhaisimmalta käyttöjaksolta.

Kalkkikiven yhteydessä havaittu ruskea dolomiitti (Braunspath, brunspat,bitterspat) oli tunnettu jo 1800-luvun puolivälissä. Maanparannusaineena käytettävää dolomiittia louhitaan nykyisin yhdeksällä paikkakunnalla eri puolilla Suomea, erityisesti Lapissa.

Nordsjön louhoksesta kiinnostuttiin uudelleen 1900-luvun puolella. Kun huomattava osa esiintymän kalkkikivestä on kaunista, lohenpunaista marmoria, päätti Lohjan Kalkki Oy 1930-luvulla ottaa esiintymän uudelleen käyttöön laattakivituotantoon. Vanhan avolouhoksen lähelle rakennettiin vuonna 1939 puinen nostotorni ja ajettiin noin 60 metrin syvyinen kuilu. Talvi- ja jatkosodan vuoksi tuotannon aloittaminen kuitenkin lykkääntyi. Vuosina 1951-1965 Rudus Oy louhi kaivoksesta marmoria pääasiallisesti mosaiikkikiveksi, rakennuslaatoiksi ja pöytälevyiksi. Mosaiikkikiven murskaamon raunio on vielä nähtävissä läheisen kallion jyrkänteessä.

Kaupungin maa-alueista metsää on 3724 hehtaaria, puistoja 987 ha (rakennettuja puistoja 858 ha) ja maisemapeltoja tai niittyjä noin 800 ha sekä puistoalueita kokonaispinta-alaltaan 6020 ha. Helsingin puistot vaihtelevat klassisista muotopuistoista ydinkeskustasta alkavaan 10 km² laajuiseen Keskuspuistoon.

Helsingin kaupunki omistaa lisäksi viheralueita muiden kuntien, mm. Sipoon alueella 6889 ha. Helsingissä on myös 38 luonnonsuojelualuetta, pinta-alaltaan yhteensä 376 hehtaaria. Helsingin nimikkokasvi on vaahtera ja nimikkoeläin orava.

[Juttu kaipaa täydennystä ja korjauksia. En pane pahakseni vinkeistä]

maanantaina, lokakuuta 09, 2006

First things first

  Posted by Picasa

Niskoittelun ja vastarinnan taivuttelua

 

Niskoittelusta ja uppiniskaisuudesta rangaistiin Olaus Magnuksen mukaan (1555) kuvan esittämällä tavalla. Posted by Picasa

sunnuntaina, lokakuuta 08, 2006

Talonpoikaispurjehdus

Ruotsin lainsäädäntö määräsi, että merikauppaa ja laivanvarustusta saivat harjoittaa vain kaupunkien porvarit. Muilta se oli kiellettyä. Silti monet muutkin harjoittivat kauppaa merten yli. Tätä laittomana vuodesta 1547 pidettyä kaupankäyntiä sanotaan talonpoikaispurjehdukseksi.

Helsingin seudulla talonpoikaispurjehdukseen käytetyt laivat olivat useimmiten talonpoikien tai säätyläisten omistamia, joskus mukana oli joku aatelinenkin. Joskus omistus jakautui kyläkuntien talonpojille.

Voionmaa sanoo Helsingin pitäjässä olleen vuoden 1557 laivaluettelon mukaan yhteensä 8 laivaa. Yhden omisti pitäjän kirkkoherra, toisen Herttoniemessä asunut rälssimies herra Martti. Sipoossa oli kaksi laivaa, Porvoon pitäjässä 4, joista yhden omisti Haikon kartanon herra Erik Sveninpoika. Pernajassa oli 8 laivaa, yksi niistä nimismiehen. Purjehdusten määrästä nämä esimerkit eivät anna täyttä kuvaa, sillä sitä kyllä harjoitettiin myös niin pienillä aluksilla, etteivät ne "laivastoluetteloon" mahtuneet.

Talonpoikaispurjehdus oli harvoin päätoimista. Tavallisesti se oli sivuelinkeino. jonka avulla hankittiin hyödykkeitä omaan käyttöön. Kaupankäynti oli yleisesti vaihtokauppaa, jossa oman maan tuotteet, metsästämällä saatu ja omin käsin tehty vaihtoivat omistajaa. Vastikkeeksi Uudellemaalle saatiin suolaa ja viljaa. Viljan loppuminen ei ollut kevättalvisin harvinaista. Silloin varastojen puute pakotti talonpoikaispurjehtijat matkalle.

Uudeltamaalta se suuntautui useimmiten Tallinnaan. Merkittävää oli, ettei talonpoikaispurjehdusta harjoitettu niinkään rannikon kylissä, vaan yrittäjiä löytyi varsin pohjoisesta, Nurmijärven pitäjän eteläosista saakka. Helsingin pitäjän kaupallisia keskuksia olivat Mårtensby (Martinkylä) ja Kvarnbacka. Helsingin pitäjässä säätyläiset olivat aktiivisia: varhaisten kaupankävijöiden joukosta löytyy kolme kirkkoherraa ja nimismies.

Kustaa Vaasa pyrki rajoittamaan eteläisen Suomen harjoittamaa kauppaa Tallinnan – ja kuten aiemmin kerrottu, myös Hansan – ylivallasta 1520-luvulta lähtien aktiivisesti. Kyse oli osaksi Venäjän kaupasta. Se tuotti suuria voittoja, eikä tuotavista raaka-aineista ollut pulaa.

Helsingin perustaminen oli järkevää paitsi Venäjän kaupasta saatavien tulojen vuoksi myös tullitta harjoitetun tuonnin ja viennin, käytännössä siis talonpoikaispurjehduksen rajoittamiseksi. Helsingin linnoittamistakin suunniteltiin juuri tästä syystä. Valtion laivasto pystyisi paremmin kontrolloimaan meriliikennettä ja puuttumaan siten meritse käytävään laittomaan kauppaan.

Talonpoikaispurjehdus sai lopullisen niitin 1600-luvulla, kun käyttöön otettiin merkantilistisen ajattelun mukainen ajatus ulkomaankauppaa harjoittavista tapulikaupungeista ja kotimaan kauppaan laein rajoitetuista maakaupungeista.

Rajoitukset kaupankäynniltä poistuivat vasta vuonna 1868. Silloin se tarkoitti talonpoikaispurjehduksen uutta nousua ennen muuta Tukholmaan ja Pietariin. Useammin kuin perinteisestä vaihtokaupasta, kyse oli jo enemmän rahtiliikenteestä. Uuden talonpoikaispurjehduksen tunnetuin tulkki on Kustavista kotoisin oleva kirjailija Volter Kilpi.

Helsingin perustaminen 1550 suuntautui yksiselitteisesti valtiolle tuottamattomia ja laittomaksi katsottua talonpoikaispurjehdusta ja maakauppaa vastaan. Uuden kaupungin perustaminen tapahtui ylhäältä ohjaten. Esimerkiksi kaupungin rakentaminen Helsingin pitäjään tarkoitti aluemenetyksiä ja useille talonpojille myös häätöä tiloiltaan. Talonpojat saivat kyllä korvausta menetyksistään. Erinäisten valitusten jälkeen kuningas määräsi, että hallinnon oli varmistettava niiden riittävyys.

Helsingin pitäjän historioitsija Markku Kuisma toteaa, että asukkaat eivät saaneet puheenvuoroa kaupungin perustamisessa. Mutta valituksien käsittely osoittaa, että heitäkin kuultiin. Kuismakin toteaa, että korvausten lisäksi kaupunki rakennettiin kaupunkilaisten osoittamaan paikkaan. Tosin tästä ”ymmärtämättömien talonpoikien” kuulemisesta” kuningas nuhteli valtaneuvos Erik Flemingiä.

Talonpoikien vastaliikehdintä alkoi jo syksyllä 1547. Sen kärkinimiä oli Simon Klemetsson Viikistä. Hän sai toiminnastaan rangaistuksen. Tuomio annettiin kuninkaan tahtoa edustaneen nimismiehen vastustamisesta ja tottelemattomuuden lietsomisesta rahvaan parissa. Vuonna 1551 kärjille haastettiin joukko helsinkiläisiä ja sipoolaisia talonpoikia kruunun töissä osoitetusta uppiniskaisuudesta. Valtion rakennustoiminnan aiheuttama ylimääräinen työvelvoite ei ollut talonpoikien mieleen, varsinkaan kun Porvoon kuninkaankartanon vouti Erik Spåren toimet olivat kovia. Suomalaiseen tapaan talonpojat vetosivat silloin suoraan kuninkaaseen.

Kustaa Vaasa vastasikin antamalla rahvaalle ”Helsingeforsin läänissä” suojeluskirjeen, jonka puitteissa hän korosti kuuliaisuuden merkitystä alamaisilleen. Nämä eivät itse saisi antaa ”aihetta ja tilaisuutta palvelijoillemme lyönteihin ja iskuihin missään suhteessa tottelemattomuudellaan ja uppiniskaisuudellaan”, sillä nämä palvelijat työskentelevät ”meidän ja valtakunnan parhaaksi” lakien mukaan, jossa määrättiin myös rangaistuksia siitä ettei käskyjä noudateta. Se oli väkivallalla uhkaamista.

Kuninkaankartanon vuoksi tiloja oli lunastettu kaikkiaan 20-25 kappaletta Koskelan ja molemmissa Viikin kylissä. Näistä ainakin 14 oli kylissä vakituisesti asuvia, viisi Koskelassa, kuusi Östervikissä ja kolme Västervikissä. Keväällä 1551 Kustaa Vaasa lupasi ”yhtä hyvät tilat” kolmelle viikkiläiselle, vastarinnan kärjessä olleelle Simon Klemetssonille sekä Per Larssonille ja Philpukselle. Korvauksia sai myös Lohjan seurakunnan lukkari Erich Påvelsson, jolla oli ollut omistuksia Helsinginkosken äärellä. Talonpojat saivat korvaukseksi Kustaa Vaasan hallinnon kirkolta takavarikoimia tiluksia. Talonpojat, mukana edellä mainitut kolme, kävivät valittamassa Uppsalassa maiden arvosta. Kuningas antoikin kesällä 1552 määräyksen lisäkorvauksista. Hän kuitenkin mainitsi samassa yhteydessä valtiolle kuuluvasta yliomistusoikeudesta: kruunulla oli määräysvalta talonpoikien maatilojen hallintaan. Niiden käytöstä määräysvalta kuului yksinomaan esivallalle. Siksi tyytymättömienkin talonpoikien oli alistuttava riittävällä nöyryydellä kruunun hyväntahtoiseen toimintaan.

Markku Kuisma on laskenut, että pitäjän 200 täysverosta vuonna 1550 alistettiin pakkolunastuksilla 8,5 uusiin tarkoituksiin. 7,5 veroyksikköä meni kuninkaankartanolle, yksi kaupungille, joka oli saanut alueekseen valtaosan Koskelaa. Kaupungin perustaminen oli kuitenkin myös piristysruiske Helsingin pitäjän talonpojille: viereen oli syntynyt markkinapaikka, jossa maalaiset saattoivat myydä tuotteitaan ja hankkia tarvitsemiaan tavaroita.

Kaupungin perustaminen toi alueelle myös uusia maanomistajia, kaupungin porvareita ja virkamiehiä. Maanomistus oli ajan tärkein omistusmuoto, se toi taloudellista valtaa, mutta sillä oli myös suuri kulttuurinen merkitys. Helsingin pitäjän seurakunta tosin jäi itsenäiseksi vuoteen 1652 asti, mutta esimerkiksi kouluja oli vain Helsingin kaupungissa.

Talonpoikaispurjehdusta ja maakauppaa kaupungin perustaminen ei kuitenkaan lopettanut, vaikka kaupungin porvarit, joiden oikeuksiin kauppa kaikissa muodoissaan nyt kuului, asiasta valittivat ja kruunu sekä uhkasi määräyksistä piittaamattomia että valvoi uutta valtiollista järjestystä - tosin eri aikoina vaihtelevalla intensiteetillä.

lauantaina, lokakuuta 07, 2006

Suomenlinna

 Posted by Picasa