Talonpoikaispurjehdus

Ruotsin lainsäädäntö määräsi, että merikauppaa ja laivanvarustusta saivat harjoittaa vain kaupunkien porvarit. Muilta se oli kiellettyä. Silti monet muutkin harjoittivat kauppaa merten yli. Tätä laittomana vuodesta 1547 pidettyä kaupankäyntiä sanotaan talonpoikaispurjehdukseksi.

Helsingin seudulla talonpoikaispurjehdukseen käytetyt laivat olivat useimmiten talonpoikien tai säätyläisten omistamia, joskus mukana oli joku aatelinenkin. Joskus omistus jakautui kyläkuntien talonpojille.

Voionmaa sanoo Helsingin pitäjässä olleen vuoden 1557 laivaluettelon mukaan yhteensä 8 laivaa. Yhden omisti pitäjän kirkkoherra, toisen Herttoniemessä asunut rälssimies herra Martti. Sipoossa oli kaksi laivaa, Porvoon pitäjässä 4, joista yhden omisti Haikon kartanon herra Erik Sveninpoika. Pernajassa oli 8 laivaa, yksi niistä nimismiehen. Purjehdusten määrästä nämä esimerkit eivät anna täyttä kuvaa, sillä sitä kyllä harjoitettiin myös niin pienillä aluksilla, etteivät ne "laivastoluetteloon" mahtuneet.

Talonpoikaispurjehdus oli harvoin päätoimista. Tavallisesti se oli sivuelinkeino. jonka avulla hankittiin hyödykkeitä omaan käyttöön. Kaupankäynti oli yleisesti vaihtokauppaa, jossa oman maan tuotteet, metsästämällä saatu ja omin käsin tehty vaihtoivat omistajaa. Vastikkeeksi Uudellemaalle saatiin suolaa ja viljaa. Viljan loppuminen ei ollut kevättalvisin harvinaista. Silloin varastojen puute pakotti talonpoikaispurjehtijat matkalle.

Uudeltamaalta se suuntautui useimmiten Tallinnaan. Merkittävää oli, ettei talonpoikaispurjehdusta harjoitettu niinkään rannikon kylissä, vaan yrittäjiä löytyi varsin pohjoisesta, Nurmijärven pitäjän eteläosista saakka. Helsingin pitäjän kaupallisia keskuksia olivat Mårtensby (Martinkylä) ja Kvarnbacka. Helsingin pitäjässä säätyläiset olivat aktiivisia: varhaisten kaupankävijöiden joukosta löytyy kolme kirkkoherraa ja nimismies.

Kustaa Vaasa pyrki rajoittamaan eteläisen Suomen harjoittamaa kauppaa Tallinnan – ja kuten aiemmin kerrottu, myös Hansan – ylivallasta 1520-luvulta lähtien aktiivisesti. Kyse oli osaksi Venäjän kaupasta. Se tuotti suuria voittoja, eikä tuotavista raaka-aineista ollut pulaa.

Helsingin perustaminen oli järkevää paitsi Venäjän kaupasta saatavien tulojen vuoksi myös tullitta harjoitetun tuonnin ja viennin, käytännössä siis talonpoikaispurjehduksen rajoittamiseksi. Helsingin linnoittamistakin suunniteltiin juuri tästä syystä. Valtion laivasto pystyisi paremmin kontrolloimaan meriliikennettä ja puuttumaan siten meritse käytävään laittomaan kauppaan.

Talonpoikaispurjehdus sai lopullisen niitin 1600-luvulla, kun käyttöön otettiin merkantilistisen ajattelun mukainen ajatus ulkomaankauppaa harjoittavista tapulikaupungeista ja kotimaan kauppaan laein rajoitetuista maakaupungeista.

Rajoitukset kaupankäynniltä poistuivat vasta vuonna 1868. Silloin se tarkoitti talonpoikaispurjehduksen uutta nousua ennen muuta Tukholmaan ja Pietariin. Useammin kuin perinteisestä vaihtokaupasta, kyse oli jo enemmän rahtiliikenteestä. Uuden talonpoikaispurjehduksen tunnetuin tulkki on Kustavista kotoisin oleva kirjailija Volter Kilpi.

Helsingin perustaminen 1550 suuntautui yksiselitteisesti valtiolle tuottamattomia ja laittomaksi katsottua talonpoikaispurjehdusta ja maakauppaa vastaan. Uuden kaupungin perustaminen tapahtui ylhäältä ohjaten. Esimerkiksi kaupungin rakentaminen Helsingin pitäjään tarkoitti aluemenetyksiä ja useille talonpojille myös häätöä tiloiltaan. Talonpojat saivat kyllä korvausta menetyksistään. Erinäisten valitusten jälkeen kuningas määräsi, että hallinnon oli varmistettava niiden riittävyys.

Helsingin pitäjän historioitsija Markku Kuisma toteaa, että asukkaat eivät saaneet puheenvuoroa kaupungin perustamisessa. Mutta valituksien käsittely osoittaa, että heitäkin kuultiin. Kuismakin toteaa, että korvausten lisäksi kaupunki rakennettiin kaupunkilaisten osoittamaan paikkaan. Tosin tästä ”ymmärtämättömien talonpoikien” kuulemisesta” kuningas nuhteli valtaneuvos Erik Flemingiä.

Talonpoikien vastaliikehdintä alkoi jo syksyllä 1547. Sen kärkinimiä oli Simon Klemetsson Viikistä. Hän sai toiminnastaan rangaistuksen. Tuomio annettiin kuninkaan tahtoa edustaneen nimismiehen vastustamisesta ja tottelemattomuuden lietsomisesta rahvaan parissa. Vuonna 1551 kärjille haastettiin joukko helsinkiläisiä ja sipoolaisia talonpoikia kruunun töissä osoitetusta uppiniskaisuudesta. Valtion rakennustoiminnan aiheuttama ylimääräinen työvelvoite ei ollut talonpoikien mieleen, varsinkaan kun Porvoon kuninkaankartanon vouti Erik Spåren toimet olivat kovia. Suomalaiseen tapaan talonpojat vetosivat silloin suoraan kuninkaaseen.

Kustaa Vaasa vastasikin antamalla rahvaalle ”Helsingeforsin läänissä” suojeluskirjeen, jonka puitteissa hän korosti kuuliaisuuden merkitystä alamaisilleen. Nämä eivät itse saisi antaa ”aihetta ja tilaisuutta palvelijoillemme lyönteihin ja iskuihin missään suhteessa tottelemattomuudellaan ja uppiniskaisuudellaan”, sillä nämä palvelijat työskentelevät ”meidän ja valtakunnan parhaaksi” lakien mukaan, jossa määrättiin myös rangaistuksia siitä ettei käskyjä noudateta. Se oli väkivallalla uhkaamista.

Kuninkaankartanon vuoksi tiloja oli lunastettu kaikkiaan 20-25 kappaletta Koskelan ja molemmissa Viikin kylissä. Näistä ainakin 14 oli kylissä vakituisesti asuvia, viisi Koskelassa, kuusi Östervikissä ja kolme Västervikissä. Keväällä 1551 Kustaa Vaasa lupasi ”yhtä hyvät tilat” kolmelle viikkiläiselle, vastarinnan kärjessä olleelle Simon Klemetssonille sekä Per Larssonille ja Philpukselle. Korvauksia sai myös Lohjan seurakunnan lukkari Erich Påvelsson, jolla oli ollut omistuksia Helsinginkosken äärellä. Talonpojat saivat korvaukseksi Kustaa Vaasan hallinnon kirkolta takavarikoimia tiluksia. Talonpojat, mukana edellä mainitut kolme, kävivät valittamassa Uppsalassa maiden arvosta. Kuningas antoikin kesällä 1552 määräyksen lisäkorvauksista. Hän kuitenkin mainitsi samassa yhteydessä valtiolle kuuluvasta yliomistusoikeudesta: kruunulla oli määräysvalta talonpoikien maatilojen hallintaan. Niiden käytöstä määräysvalta kuului yksinomaan esivallalle. Siksi tyytymättömienkin talonpoikien oli alistuttava riittävällä nöyryydellä kruunun hyväntahtoiseen toimintaan.

Markku Kuisma on laskenut, että pitäjän 200 täysverosta vuonna 1550 alistettiin pakkolunastuksilla 8,5 uusiin tarkoituksiin. 7,5 veroyksikköä meni kuninkaankartanolle, yksi kaupungille, joka oli saanut alueekseen valtaosan Koskelaa. Kaupungin perustaminen oli kuitenkin myös piristysruiske Helsingin pitäjän talonpojille: viereen oli syntynyt markkinapaikka, jossa maalaiset saattoivat myydä tuotteitaan ja hankkia tarvitsemiaan tavaroita.

Kaupungin perustaminen toi alueelle myös uusia maanomistajia, kaupungin porvareita ja virkamiehiä. Maanomistus oli ajan tärkein omistusmuoto, se toi taloudellista valtaa, mutta sillä oli myös suuri kulttuurinen merkitys. Helsingin pitäjän seurakunta tosin jäi itsenäiseksi vuoteen 1652 asti, mutta esimerkiksi kouluja oli vain Helsingin kaupungissa.

Talonpoikaispurjehdusta ja maakauppaa kaupungin perustaminen ei kuitenkaan lopettanut, vaikka kaupungin porvarit, joiden oikeuksiin kauppa kaikissa muodoissaan nyt kuului, asiasta valittivat ja kruunu sekä uhkasi määräyksistä piittaamattomia että valvoi uutta valtiollista järjestystä - tosin eri aikoina vaihtelevalla intensiteetillä.