maanantaina, lokakuuta 02, 2006

Aseita ja muinaislinnoja

Vanhinta perua hallinnon organistoitumisessa on sotalaitos. Puolustuksen tarkoitukseen rakentui muinaislinnojen "ketju" Uudenmaan itäisille ja eteläisille alueille ja varsinkin niiden rajoille. Koko Suomessa niitä on laskettu olleen noin 90, iät vaihtelevat viikinkiajalta varhaiskeskiaikaan. Ruotsista linnavuoria on löydetty yli 1000.

Muinaislinnat sijaitsevat tavallisesti jyrkkärinteisillä kallioilla. Ne tunnistetaan kivistä ladottujen varustusten jäännösten perusteella. Oletus on, että hirsivarustukset on rakennettu näiden kivirakennelmien päälle.

Arkeologien ei kuitenkaan ole aina helppo ratkaista onko kyse muinaislinnasta vai luonnon työstä. Jotkin kivivyöt voivat olla esimerkiksi Itämeren eri kehitysvaiheissaan muovaamia, ja joskus puuvarustukset on rakennettu suoraan kalliopohjalle.

Edes nimistöhistoriasta ei ole apua. Suomessa on lukuisia linna-nimisiä kalliota, joilta varustusten jäännöksiä ei löydy.

Tasaiselta Pohjanmaalta niitä ei ole löytynyt, ja Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa vain rannikolla, siellä ne tosin muodostavat tiheän ketjun. Kartalta näkee niiden suojanneen mereltä tulevaa hyökkäystä.

Hämeessäkin muinaislinnoja on runsaasti, siroteltuna vesireittien ja asutuskeskusten suojaksi, Uudellamaalla jo niukasti.

Kartalta katsoen Karjalan muinaislinnojen rivistö asettuu selvästi suojaksi itää vastaan, ja tuohon aikaan asumattomana pidetystä Savostakin on löydetty muutamia.

Osa muinaislinnoista oli rakennetut asutustihentymien suojaksi vartiovuorille, osaa varustetuista vuorista ei voi pitää varsinaisena linnana, vaan ne toimivat yhtenä pisteenä kollektiivisessa hälytysjärjestelmässä, jolla vihollisen liikkeistä ilmoitettiin merkkitulien (ruots. bot, kasa) avulla.

Osa muinaislinnoina pidetyistä varustuksista olivat pakolinnoja, mihin hyökkääviltä joukoilta voitiin tarpeen vaatiessa suojautua. Savon muinaislinnoja arvellaan perustetuksi juuri tällaisiksi metsästäjien ja kalastajien sekä kaskeajien suojaksi.

Kun Ruotsi ryhtyi rakentamaan linnoja Suomeen 1200-1300-luvuilla, muinaislinnojen ylläpitäminen vähitellen lakkasi.

Puolustusjärjestelmä tarvitsi aseita. Niitä saatiin Keski-Euroopasta, jossa tekijöitä ja tarvitsijoita oli yllin kyllin. Miekan lisäksi käytössä oli usein germaanien skaramasaksi eli väkipuukko, joka pituudeltaan läheni joskus miekkaa.

Miekkoja hamusivat myös suomalaiset. Joka kolmannen Suomesta löytyneistä 800-900-lukujen miekoista on saanut merkinnän Ulfbehrt. Se on mestarin tuotenimi. Joku tai jotkut miekkansa Suomen maaperälle jättäneistä ovat ilmeisesti olleet Bysantin kuninkaan henkivartiossa, johon viikinkejä kuului, sillä erään löytyneen miekan lappeessa on teksti Constantinus, toisessa Rex.

Yleisin ase lienee kuitenkin ollut ango eli keihäs, jota pitkine rautaisine varren osineen ja kärjen päähän liittyvine väkisineen pidetään suomalaisena keksintönä.

Saagoista voi lukea, että muinaissuomalaisia arvostettiin taistelukykyisinä. Suomessa läntisestä naapurista käytetty nimitys Ruotsi on saanut nimensä Ruotsin maakunnasta, Roslagenista, josta on löytynyt 1000-luvun riimukiviä.

Erääseen riimukiveen on kaiverrettu teksti: ”Björn ja Igulfrid pystyttivät tämän kiven Otryggin, poikansa, muistoksi. Hänet surmaattiin Suomessa" (a Finnlandi). Se tarkoitti Varsinais-Suomea. Toisessa riimukivessä kerrotaan viikinkipäällikkö Frögerin joukkoihin kuuluneen Egilin kaatumisesta Hämeessä (a Tafaeistalandi).

Egil oli kotoisin Gästriklandin Söderbystä, siis Hälsinglandin eteläpuoliselta alueelta, josta on arvioitu muuttaneen väkeä Suomeen seuraavalta vuosisadalta lähtien.

Saagoiksi luettavasta kirjallisuudesta käy ilmi myös Ruotsin kuningas Emundin Anund-pojan hyökkäys Suomeen 1000-luvun puolivälissä. Tarinan mukaan suomalaiset myrkyttivät heidän käyttämänsä kaivot ja Anund sotajoukkoineen tuhoutui.

Nämä historialliset ja kertomuksiin tukeutuvat esimerkit osoittavat, että sotaretkien uhrit muistetaan, mutta historian muistista putoavat helposti retkien muut opetukset.

Sotaretket toivat retkien jäsenille maatuntemusta, vaikka vanhojen kertomusten mukaan erityisesti Suomen luonto pelotti sotaisia vieraita. Paikallinen väki tunsi maaston ja metsän salat arveluttivat: siellä eksyttyään ei ollut helppo palata väijyviltä heimolaisilta, joiden uskottiin lopulta osaavan noitua. Mutta sotaretkiltä saatu maatuntemus saattaa olla myös tulevan muuttohalukkuuden alku, mikäli olosuhteet omalla alueella heikentyvät.

Puolustuslaitokset olivat olleet tarpeen myös idän suunnalta tulevien hyökkäysten vuoksi. Nestorin kronikasta voimme lukea, että Venäjän suuriruhtinaan Jaroslavin poika Vladimir, Novgorodin ruhtinas, hyökkäsi vuonna 1042 joukkoinen hämäläisiä vastaan. Kronikan hämäläisistä käyttämä termi on jam. Se sopii Unto Salon kielitietelijöiden vahvistamana esittämään näkökantaan, että Häme (vrt. hämy, hämärä, hämätä) ja edelleen hämäläiset on kehittynyt tummaa tarkoittavasta ilmaisusta Säme, joka siirtyi Hämettä ennen hämäläisiä asuttaneiden saamelaisten mukana pohjoiseen: saamelaisten omakielinen nimi kansalleen on sabme.

Novgorodin näkökulmista hämäläisiä ja varsinais-suomalaisia ei erotettu toisistaan omiksi heimoikseen tai kansoikseen. On todennäköistä, että Vladimirin hyökkäys kohdistui Karjalaan, ei Hämeen ytimeen. Karjalasta alkaa muodostua tällaisten retkien jälkeen Länsi-Suomesta erillinen kokonaisuus.

Vastaavia hyökkäyksiä tehtiin puolin ja toisin. Kronikan näissä yhteyksissä vastapuolestaan käyttämä uusi termi ”jem” on vieläkin lähempänä Hämettä ja hämäläisiä. Hyökkäyksiä sanotaan tapahtuneen Suomesta Novgorodiin 1142, Korelasta eli Karjalasta länsisuomalaisia vastaan 1143, ja sen jälkeen Suomesta 1000 miehen joukolla vathalaisten alueelle. Sen joukon novgorodilaiset tuhosivat kokonaan. 1164 ruotsalaiset hyökkäsivät Laatokalle laivastollaan, mutta kärsivät novgorodilaisille tappion.

Vuoden 1171 tai 1172 kirjoitettu Gravis admodum-asiakirja, joka on ensimmäinen paavillinen Suomea käsittelevä historiallinen dokumentti, mainitsee, että ruotsalainen sotajoukko oli ollut parikymmentä vuotta aiemmin auttamassa suomalaisia vihollisen hyökkäyksiä vastaan. Puhe ensimmäisestä ristiretkestä – jonka todenmukaisuudesta ei ole varmuutta – on usein liitetty tähän asiakirjaan.

Vihollisen hyökkäyksiä on lueteltu Nestorin kronikassa, jonka tarkoituksena on korostaa Novgorodin kunniaa. Kuten niin usein kronikoissa, ilmoitetut vuosiluvut ja jopa retkien tosiasiallinen tapahtuminen ovat historiallisesta näkökulmasta varsin epävarmoja.

Hyökkäyksiä tehtiin jälleen Novgorodin suunnasta vuonna 1186. Seuraavana vuonna ”pakanat” – se tarkoittaa joko karjalaisia tai virolaisia – tuhosivat Ruotsin tärkeimmän kaupungin Sigtunan tappaen Ruotsin arkkipiispan ja jaarlin. Tanskalaisetkin iskivät Suomeen 1191 tai 1192. Tanskassa on säilynyt 1200-luvulta kymmenkunta asiakirjaa, joissa kerrotaan retkistä Suomeen. Retkiä on tapahtunut näiden tietojen mukaan vuonna 1191 tai 1192 ja 1202 sekä mahdollisesti vielä 1210.

Tällaiset toistuvat iskut vaativat organisoitunutta ja harjaantunutta sotajoukkoa ja hyvin toimivaa puolustusta, joka minimoi henkilöuhrit. Käytännössä tällainen puolust vain harvoin pystyy estämään tuhoa. Kaupankäynnille tällainen tilanne on tietysti tuhoisaa. Suomalaisten vastaiskuista myös Ruotsiin on olemassa monenlaisia todistuksia. Asiakirjoin niitä ei voi nykytiedoin todistaa.

Helsingistä itään sijaitsevalla Porvoon Linnamäellä oli todennäköisesti jo viikinkiajalta vuosina 800-900 jonkinlainen puolustuslinnoitus. Se viittaa seudun strategiseen merkitykseen.

Porvoon sijainti eteläisellä rannikolta Hämeeseen vievän jokiväylän varrella, vanhojen jo 800-luvulla perustettujen teiden risteyksessä, loi vilkasta liikennettä ja kauppaa. Kun siihen lisää puolustuksellisesti kelpoisan maaston, ei ole vaikea ymmärtää, miksi juuri Porvoosta tuli alueen keskus.

Varsinainen pysyvä varustus Porvoon Linnamäelle on kuitenin rakennettu vasta 1200-1300 –luvuilla. Vaikka tilapäistä käyttöä pääkaupunkiseudun ainoalla esihistoriallisella linnamäellä, Helsingin Vartiovuorella, on ilmeisesti ollut 800-luvulta lähtien, uudet tutkimukset vuodelta 2002, joiden tulokset eivät vielä ole tiedossa, ovat ajoittaneet sen varustuksen samaan aikahaarukkaan Porvoon kanssa.

Vartikylän Vartiovuorta kiertää vallitus, joka muodostuu osin ehjänä säilyneestä kylmämuuratusta kivimuurista. Koska jälkiä vakinaisesta asutuksesta tai miehityksestä ei ole löytynyt, arvellaan sen toimineen lähinnä pakopaikkana. Vuorella sijaitsee myös ensimmäisen maailmansodan varustuksia.

Samaan aikahaarukkaan – siis ruotsalaisasutuksen aikaan – lasketaan syntyneen myös Sipoon Sibbesborg. Se sijaitsi Sipoonjoen suistossa saarella, joka nykyään on 350 metriä pitkä harjanne Sipoonjoen länsipuolella. Perimätiedon mukaan linnan perusti viikinki nimeltä Sibbe (Sighbiorn), joka olisi antanut nimen niin linnan ohitse virtaavalle joelle kuin koko pitäjälle.

Vallalla on ollut myös käsitys, että sen olisivat perustaneet tanskalaiset ristiretkeläiset 1100- tai 1200- luvulla. Tuoreimpien tutkimusten mukaan linna olisi rakennettu aikaisintaan 1300-luvun lopulla. Silloin se määrittyisi osaksi Ruotsi-Suomen kuninkaan Albrekt Mecklenburgilaisen (1336-1412, kuninkaaksi 1364) linnaläänijärjestelmää.

Vain Sibbesbogin linnasaaren eteläisin kärki on varustettu. Vallihaudat ja puuvarustuksella vahvistettu valli suojasivat sitä pohjoisesta, ja noin 30–40 m päähän kalliosta veteen rakennettu paaluvarustus esti vihollista pääsemästä vesitse päälinnaan. Kallion päällä on kivestä ja tiilestä rakennettu linna, josta ei ole jäljellä muuta kuin alin maan peittämä perustus. Linnan rakennusmateriaalit on ilmeisesti otettu muualle käyttöön linnan hylkäämisen jälkeen. Arvellaan, että linnan talousrakennukset, linnaväen asunnot ja satama ovat mahdollisesti sijainneet linnasaaren pohjoisosassa päälinnan ulkopuolella.

Myös alueen rikkaasta kulttuurikasvistosta on olemassa tuore Kimmo Seppäsen tutkimus.

Karjaalla sijaitseva Bocklintin linnavuori, joka sijaitsee Läppträsketin kaakkoisrannalla pienen mäen täällä, on arkelologisesti tutkimaton. Sen etelä ja kakkoispuoli on linnoitettu. Luoteispuolen rinteet ovat äkkijyrkät. Linnoitteeksi on rakennettu suurista kivistä ja lohkareista valli, jonka pituus on 56 m, leveys kolmisen metriä. Vallin koillispäässä arvellaan olevan noin 2 metriä leveä porttiaukko.

3 Comments:

Blogger Juha said...

Tämä aihe on lähellä sydäntäni. Suosittelen fanaatikoille Lars Nyberg : Vallar of murar (Västnyländska kultursamfundets skrifter nr r).
Bocklintiä ei teoksessa mainita, mutta muutoin Karjaan lukuisat esihistorialliset paikat saavat omintakaisen analyysin.
Bocklint on tulossa ensi kesän aikana esittelyyn omaan blogiini - jahka saan kuvattua sen

2:51 ip.  
Blogger Jari Sedergren said...

Kiitos vinkistä!

12:44 ip.  
Anonymous Anonyymi said...

Mielenkiintoista tietoa. Onkohan kirjoja paljonkin josta voisi ammentaa lisätietoa?

12:35 ip.  

Lähetä kommentti

<< Home