Varhaisista merireiteistä

Kuningas Birgerin valtakunnan itäreunoille Viipuriin 1200-luvun lopussa viittaava puhe ”yli meren purjehtimisesta” on osoitus merien keskeisestä asemasta tuon aikaisessa maailmankatsomuksessa.

Mutta kyse oli jo perinteisestä liikkumisesta. Vantaanjoen suiston ja Itämeren Helsinki sijaitsee vanhan, ainakin 800-luvulta lähtien käytössä olleen pohjoisen eurooppalaisen meritien varrella. Sitä käyttivät friisiläiset, viikingit, tanskalaiset, ruotsalaiset ja muutkin merillä vaivatta liikkuneet.

Merenkulku Itämeressä on yhtä vanhaa kuin ihmisten liikkuminen näillä alueilla. Jo kivikautiset kalliopiirrokset erilaisista aluksista kertovat vesiteillä liikkumisen tärkeydestä.

Ensimmäiset meritiet ja kauppasatamat Itämerellä syntyivät friisiläiskauppiaiden aikana 700- ja 800-luvuilla. Samaan aikaan viikingit avasivat kauppatiet itään Venäjän jokia pitkin. Itämereltä alkaneet reitit suuntautuivat Laatokalta joko Dnepria pitkin Mustallemerelle tai Volgaa pitkin Kaspianmerelle. Näiden reittien varteen viikingit perustivat siirtokuntia ja satamia.

Viikinkiajan kukoistaessa kauppatiet olivat ahkerassa käytössä, mutta näyttää siltä, että ne hylättiin noin vuoden 970 tienoilla. Bysantin kauppaa alettiin käydä Keski-Euroopan jokien kautta. Viikinkien laivat olivat merikelpoisia limisaumaisia laivoja.

1100-luvun puolivälissä syntynyt Hansaliitto toi Itämerelle uudenlaiset koggi-alukset. Sen keskuspaikaksi tuli uudelleen vuonna 1196 perustettu Lyypekki. Gotlannnissa saksalaiskauppiaat perustivat seuran, joka suuntasi kauppaa Väinäjoelle (Daugava) ja Novgorodiin. Rügen, Schleswigin tuolloinen nimi Haithabu ja Hampuri tulivat tutuiksi satamien kautta ympäri Itämeren. Myöhemmin mukaan liittyivät Kööpenhamina ja Helsingör.

Laatokalta ja Novgorodista liikuttiin tietysti myös Itämereltä länteen. Kun Novgorod laajensi hankinta-aluettaan karjalaisten maille Vienanmerelle, kansainvälisille markkinoille saatiin keittämällä kuivattua merisuolaa ja tankorautaa. Volgansuomalaisten erikoistuote oli hunaja, joka kyllä kelpasi kaikkialle. Obinugrilaisten kalaliimaa käytettiin alunperin nuolien valmistuksessa, myöhemmin sille löytyi kysyntää Euroopan luostareista. Monet tuon aikaiset kirjat on liimattu kasaan obinugrilaisten kalaliimalla.

Matti Klinge pohtii sitä, tarkoittavatko Suomenlinnan vierellä olevat saaret, varhaiselta nimeltään Vargskär (suom. Susiluoto), itse asiassa varjagisaaria. Vargskär tarkoittaa Suomenlinnan eteläosaa, jota nykyisin kutsutaan Kustaanmieksaksi (Gustavssvärd) siellä olevan linnoituksen mukaan, mutta aiemmin Warg-alkuiset nimet ovat olleet muillakin saarilla. Lennart Meri on ajatellut varjagi-sanan tulevan muinaisskandinaavisesta valaliittoa tarkoittavasta sanasta (várar), joka tunnetaan myös itämerensuomalaisilla: pitkille veroretkille lähtijät solmivat keskinäisen sopimuksen avunannosta ja saaliinjaosta.

Nimi Wargskiär mainitaan ensimmäisen kerran asiakirjoissa vuonna 1556. Nimistöntutkijat arvelevat saarilla tavattujen susien antaneen sille nimenä. Eläinten mukaan annettuja nimiä Helsingin saarilla ovat mm. Harakka / Stora Räntan, Vasikkasaari / Kalvholmen, ulkosaaristossa Hyljekari / Själklacken, Koirakari / Hundskär, Koirasaari / Hundskär, Lokkiluoto / Måshällen jne.


Merireittejä pitkin etenivät kauppalaivat ja kaapparit, tavarat, aatteet ja uskonnot, tieteet ja taiteet, mutta myös kulkutaudit, tunnetuimpana 1340-luvulla Euroopassa kolmasosan väestöstä tappanut musta surma. 1300-luvulla saksalaisten kauppamiesten vaikutus Suomen kaupankäynnissä oli jo suuri Lappia myöten.

1400-luvulla laivojen rungot suurenivat ja kuljetuskyky kasvoi. Nopeuteen ja kapasiteettin vaikutti se, että mastojen määrä nousi yhdestä kolmeen tai neljään.

Ensimmäinen ylös kirjattu meriselitys on tanskalainen. Heillä on ollut oma vaikutuksensa Suomeen reitin käyttöön otosta lähtien, mutta vain harvoin he uskaltautuivat rannikolta sisämaahan. Myöhemmillä vuosisadoilla tanskalaisia kyllä tavataan ruotsalaisten ja saksalaisten ohella esimerkiksi linnanpäällikköinä.

Merireitti kääntyi Porkkalan kohdilta Suomenlahden poikki, ja yhdisti Vantaanjoen seudut Viron rannikkoon ja sen kauppakeskuksiin. Niistä Tallinna (Rääveli) kasvoi jo varhain merkittävimmäksi.

Toinen vanha merireitti kiersi Helsinginniemen ympäri. Sen itäpuolella väylä eteni nykyisen Kruunuvuorenselän yli, jatkui Kulosaaren ja Laajasalon välistä ja Herttoniemen salmesta Vartiokylän lahteen ja sieltä sittemmin maatuneita salmia pitkin Mellunkylän ja Vesterkullan asuma-alueiden ohi Vestersundomin lahteen ja edelleen Östersundomiin ja sitä kautta Helsingin seudun ulkopuolelle. Maan kohoaminen ja salmien maatuminen ovat yleisin syy merireittien käytön tyrehtymiseen. Ne ovat myös syynä monien kaupunkien ja muiden hallinnollisten keskusten siirroille ja jopa lopettamisille.

On selvää, että kaupungin ja Helsingin seudun historia muotoutuu alusta lähtien osana eri alueiden, valtioiden ja kansakuntien vaikutuspiiriä. Yksin merireitin perusteella voi sanoa, että Helsingin historia on erottamaton osa Itämeren sotilaallista, poliittista ja kulttuurista historiaa.