Kivi

 

Wäinö Aaltosen "Kubistinen Aleksis Kivi" (1930, pronssiin 1967) on nykyisin Turun kaupungin kokoelmissa. Helsingissä Aleksis Kiven patsas sijaitsee Rautatientorilla. 

Helsinki: maa, ilma, tuli ja vesi

Suomen kallioperä on maapallon vanhimpia. Sen syntyaika on laskettu tapahtuneen 1600-3000 miljoonaa vuotta sitten. Korkeat poimuvuoret, jotka halkoivat Keski-Ruotsista Suomen keski- ja eteläosan kautta Laatokan seuduille, syntyivät noin 1900 miljoonaa vuotta sitten. Ne, kuten myös karjalaisen vuorenpoimutuksen rakennustyön tuloksena Suomen Karjalan ja Itä-Karjalan lävitse luode-kaakkosuunnassa sijoittuneet vuorijonot, ovat tasoittuneet lähes nykyiselle tasolleen noin 540 miljoona vuotta sitten loppuneella prekambrisella kaudella. Joitakin eroosion kulutusta kestäneitä jäännösvuoria Suomesta vielä löytyy. Tunnetuimpia ovat Pohjois-Karjalan Koli ja Lapin Ylläs.

Nykyistä Helsinkiä voi luonnehtia tasangoksi. Helsingistä ei vuoria löydy, eikä edes korkeita kukkuloita. Helsingin korkein luonnollinen kukkula sijaitsee Kivikon ulkoilupuiston pohjoisosassa, luontopolun varrella Porvoonväylän eteläpuolella. Kukkulan korkeus on 62 metriä merenpinnasta.

Helsingin korkein maastokohta on kuitenkin ihmisen aikaansaama. Malminkartanossa sijatiseva täyttömäki kohoaa 90 metrin korkeudelle merenpinnasta. Tämä Malminkartanonhuippu syntyi vuosina 1976-1996, kun siihen kerättiin rakentamisesta syntyneitä ylijäämämassoja. Huipulle on pystytetty Hanna Vainion suunnittelema ympäristötaideteos "Tuulet ja suunnat".

Helsingin maantieteelliset koordinaatit ovat 60°10′24″ N (pohjoinen leveyspiiri), 24°56′55″ E (itäinen pituuspiiri). Kaupungin nykyinen pinta-ala on 686 km². Siitä 186,8 km² on maata ja loput vajaa 500 km² vesialueita. Helsingissä on 315 saarta, rantaviivaa 98 kilometriä. Viimeksi kuluneen parin sadan vuoden aikana rantaviiva on muuttunut perinpohjin monilukuisten täyttöalueiden vuoksi.

Helsinki lepää vahvalla graniittisella pohjalla. Graniittipohjaan on laikkuina, silmäkkeinä ja kaarevina vyöhykkeinä liittynyt muita kiviä. Niistä käytetään yleisesti nimeä gneissi.

Gneissi on metamorfinen kivilaji, joka syntyy vuorijonon rapautumistuotteista, maasälpä-, kalkki- tai rautarikkaista hiekoista tai savista ja tulivuorten purkaustuotteista, laavoista ja tuhkista. Syvälle maankuoreen nämä ainekset joutuvat vuorijononmuodostuksen yhteydessä, ja siellä, korkeassa lämpötilassa ja paineessa gneissi syntyy. Liuskemaisen ja ei-liuskemaisen aineksen muodostamasta rakenteesta johtuu se, että gneissit lohkeavat helposti paksuina, levymäisinä kappaleina.

Helsingin värimaailman lähtökohdat ovat kivilajien väreissä. Niin graniitti kuin gneissitkin sisältävät eri värejä – punertavaa ja harmaata, joskus rusehtavaa, kellertävää ja vihertävää väriä – kiviin tuovaa maasälpää ja tummia materiaaleja, kuten kiillettä ja kvartsia.

Graniitti on yleisyytensä vuoksi ollut perinteinen rakennuskivi koko maailmassa. Gneissi on nykyisin käyttökelpoista rakennuskiven ohella muistokivinä, pöytälevyinä tai muussa sisustuskäytössä, esimerkiksi lattia- ja seinäverhoiludetaljeina. Sen väri vaihtelee harmaasta täysin mustaan, mutta punertavat värisävyjä siihenkin tuo maasälpä.

Helsingin seudulle tyypillisiä ovat graniittiset seoskivilajit eli migmatiitit. Vuorenpoimutuksen aikoina pinnalliset kerroskivilajit valssautuivat liuskeiksi, joihin kuumuus ja paine synnytti uusia mineraaleja. Mineraalit suuntautuivat liikuntojen voimasta synnyttäen nykyisen liuskerakenteensa. Liuskevälit täyttyivät vuorijonon juurissa sulalla graniittimagmalla, joka teki muutkin kivilajit yhä graniittisemmaksi. Niitä vaaleita, rakenteensa ja karkeusasteensa puolesta vaihtelevia graniittisia kiviä voi nähdä Töölön ja Siltasaaren kallioilla.

Kaivopuiston, Tähtitorninmäen ja Eiran kalliot ovat pääasiassa tummia sarvivälkegneissejä ja amfiboliitteja. Sarvivälke, joka on Uudenmaan maakuntakivi, on tummanvihreä, karkea-rakeisena neliskulmaisin välkehtivin pinnoin lohkeileva amfibolimineraali. Se on mustan kiilteen jälkeen yleisin tumma mineraali Suomen kallioperässä. Sarvivälkettä on erityisen runsaasti Karkkilan-Hyvinkään välisellä alueella. Monet tummat kivilajit ovat niin hienorakeisia, että sarvivälkkeen tunnistaminen niistä on vaikea tehtävä paljain silmin.

Eteläisessä Helsingissä graniittinen kivi näkyy kallioissa vaaleina suonina ja sulkeutumina. Tumma kivilaji on tiheissä liuskekerroksissa. Ne ovat usein lähes pystysuorassa asennossa. Liuskeet todistavat tuliperäisestä menneisyydestä. Ne ovat svekofennialaisen poimutuksessa liikkeelle lähteneitä tulivuorikiviä, jotka tunkeutuivat syvälle vuorijonon juuriin ja muuttuivat (metaformoituivat) tässä prosessissa perin pohjin.

Tuliperäisten kivien, särvivälkegneissien, amfiboliittien ja leptiittien vyöhyke jatkuu Helsingin eteläosasta itäkoilliseen. Toinen samanlainen vyöhyke kulkee Töölönlahdesta Pitäjänmäelle. Helsingistä itään päin mennessä kivikanta muuttuu yhä enemmän alkuperäisten tulivuorikivien näköiseksi. Sipoon saaristossa tavataan jo paljon ulkonäöltäänkin vulkaanisia kiveä muistuttavia kiviä, esimerkiksi tyynylaavamuodosteita.

Vanhimman kallioperän kulumistuotteista syntyneitä granaatti- ja kordieriittigneissejä voi nähdä esimerkiksi Laajasalosta Santahaminaan menevän tien äärellä. Ne sisältävät punertavia granaattikiteitä ja lasimaista kauniinsinistä kordieriittimineraalia. Kemialliselta koostumukseltaan ne ovat nykyisten savien kaltaisia.

Eteläisen Helsingin Siltavuoren kallioissa voi tavata kalkkikiviesiintymiä. Alun perin ne ovat syntyneet veteen liuenneesta kalkkikivilietteestä. Mutta svekofennialaisen poimutuksen yhteydessä nekin järkkyivät asemistaan ja saivat kiteisen kalkkikiven asun.

Tärkein kalkkikivikallioesiintymä Helsingissä on kuitenkin Mustavuoren alueella, tulevan Vuosaaren sataman vieressä. Niitä hyödynnettäessä kalkkikiven lähteenä käytettiin aluksi pääasiassa irtokiviä, mutta todennäköisesti 1500-luvulta alkaen sitä on louhittu myös kalliosta. Kuljetusmahdollisuuksien parantuessa 1800- ja 1900-lukujenvaihteessa kalkkia alettiin saada edullisemmin muualta. Se tarkoitti luopumista paikallisesta kalkinpoltosta. Myöhemmin kalkkikiveä on louhittu myös rautasulattojen kuona-aineeksi ja ne ovat kelvanneet rakennus- ja monumenttikiviksi. Mosaiikiksi ja veistostarkoituksiin Vuosaaren marmoria louhittiin vielä 1960-luvulla.

Nykyisen Vuosaaren seudun louhitusta kalkkikivestä suuri osa käytettiin Suomenlinnan rakentamiseen 1700- ja 1800-luvuilla. Se kertonee myös siitä, että Borgarstrandsviken eli Porvarinlahti oli vielä purjehduskelpoinen.

Kalkkiuunien raunioita on Helsingin seudulla säilynyt ainakin Vuosaaressa ja Sotungissa. Alueen louhoksista on nykyisinkin tunnistettavissa Nordsjö, Rasböle, Borgarstrandviken ja kalkkisaari. On mahdollista, että seudulla on lisäksi ollut muitakin louhoksia. Näiden alueiden kalkkipitoisuus näkyy myös luonnossa. Mustavuoren suojelualue on rehevää lehtomaisemaa runsaine kasvi- ja eläinlajeineen.

Nordsjön kalkkilouhos on ollut käytössä ainakin Suomenlinnan rakentamisen aikana 1700-luvun loppupuolella sekä mahdollisesti vielä 1800-luvun alussa. Louhos on suuri, noin 60 metrin pituinen, 28 metrin levyinen ja 9 metrin syvyinen. Louhoksen vieressä on säilynyt jäännös vanhasta kalkkiuunista, ja jokseenkin kaikki paikalla oleva hylkykivi on peräisin tältä varhaisimmalta käyttöjaksolta.

Kalkkikiven yhteydessä havaittu ruskea dolomiitti (Braunspath, brunspat,bitterspat) oli tunnettu jo 1800-luvun puolivälissä. Maanparannusaineena käytettävää dolomiittia louhitaan nykyisin yhdeksällä paikkakunnalla eri puolilla Suomea, erityisesti Lapissa.

Nordsjön louhoksesta kiinnostuttiin uudelleen 1900-luvun puolella. Kun huomattava osa esiintymän kalkkikivestä on kaunista, lohenpunaista marmoria, päätti Lohjan Kalkki Oy 1930-luvulla ottaa esiintymän uudelleen käyttöön laattakivituotantoon. Vanhan avolouhoksen lähelle rakennettiin vuonna 1939 puinen nostotorni ja ajettiin noin 60 metrin syvyinen kuilu. Talvi- ja jatkosodan vuoksi tuotannon aloittaminen kuitenkin lykkääntyi. Vuosina 1951-1965 Rudus Oy louhi kaivoksesta marmoria pääasiallisesti mosaiikkikiveksi, rakennuslaatoiksi ja pöytälevyiksi. Mosaiikkikiven murskaamon raunio on vielä nähtävissä läheisen kallion jyrkänteessä.

Kaupungin maa-alueista metsää on 3724 hehtaaria, puistoja 987 ha (rakennettuja puistoja 858 ha) ja maisemapeltoja tai niittyjä noin 800 ha sekä puistoalueita kokonaispinta-alaltaan 6020 ha. Helsingin puistot vaihtelevat klassisista muotopuistoista ydinkeskustasta alkavaan 10 km² laajuiseen Keskuspuistoon.

Helsingin kaupunki omistaa lisäksi viheralueita muiden kuntien, mm. Sipoon alueella 6889 ha. Helsingissä on myös 38 luonnonsuojelualuetta, pinta-alaltaan yhteensä 376 hehtaaria. Helsingin nimikkokasvi on vaahtera ja nimikkoeläin orava.

[Juttu kaipaa täydennystä ja korjauksia. En pane pahakseni vinkeistä]

First things first

  

Niskoittelun ja vastarinnan taivuttelua

 

Niskoittelusta ja uppiniskaisuudesta rangaistiin Olaus Magnuksen mukaan (1555) kuvan esittämällä tavalla. 

Talonpoikaispurjehdus

Ruotsin lainsäädäntö määräsi, että merikauppaa ja laivanvarustusta saivat harjoittaa vain kaupunkien porvarit. Muilta se oli kiellettyä. Silti monet muutkin harjoittivat kauppaa merten yli. Tätä laittomana vuodesta 1547 pidettyä kaupankäyntiä sanotaan talonpoikaispurjehdukseksi.

Helsingin seudulla talonpoikaispurjehdukseen käytetyt laivat olivat useimmiten talonpoikien tai säätyläisten omistamia, joskus mukana oli joku aatelinenkin. Joskus omistus jakautui kyläkuntien talonpojille.

Voionmaa sanoo Helsingin pitäjässä olleen vuoden 1557 laivaluettelon mukaan yhteensä 8 laivaa. Yhden omisti pitäjän kirkkoherra, toisen Herttoniemessä asunut rälssimies herra Martti. Sipoossa oli kaksi laivaa, Porvoon pitäjässä 4, joista yhden omisti Haikon kartanon herra Erik Sveninpoika. Pernajassa oli 8 laivaa, yksi niistä nimismiehen. Purjehdusten määrästä nämä esimerkit eivät anna täyttä kuvaa, sillä sitä kyllä harjoitettiin myös niin pienillä aluksilla, etteivät ne "laivastoluetteloon" mahtuneet.

Talonpoikaispurjehdus oli harvoin päätoimista. Tavallisesti se oli sivuelinkeino. jonka avulla hankittiin hyödykkeitä omaan käyttöön. Kaupankäynti oli yleisesti vaihtokauppaa, jossa oman maan tuotteet, metsästämällä saatu ja omin käsin tehty vaihtoivat omistajaa. Vastikkeeksi Uudellemaalle saatiin suolaa ja viljaa. Viljan loppuminen ei ollut kevättalvisin harvinaista. Silloin varastojen puute pakotti talonpoikaispurjehtijat matkalle.

Uudeltamaalta se suuntautui useimmiten Tallinnaan. Merkittävää oli, ettei talonpoikaispurjehdusta harjoitettu niinkään rannikon kylissä, vaan yrittäjiä löytyi varsin pohjoisesta, Nurmijärven pitäjän eteläosista saakka. Helsingin pitäjän kaupallisia keskuksia olivat Mårtensby (Martinkylä) ja Kvarnbacka. Helsingin pitäjässä säätyläiset olivat aktiivisia: varhaisten kaupankävijöiden joukosta löytyy kolme kirkkoherraa ja nimismies.

Kustaa Vaasa pyrki rajoittamaan eteläisen Suomen harjoittamaa kauppaa Tallinnan – ja kuten aiemmin kerrottu, myös Hansan – ylivallasta 1520-luvulta lähtien aktiivisesti. Kyse oli osaksi Venäjän kaupasta. Se tuotti suuria voittoja, eikä tuotavista raaka-aineista ollut pulaa.

Helsingin perustaminen oli järkevää paitsi Venäjän kaupasta saatavien tulojen vuoksi myös tullitta harjoitetun tuonnin ja viennin, käytännössä siis talonpoikaispurjehduksen rajoittamiseksi. Helsingin linnoittamistakin suunniteltiin juuri tästä syystä. Valtion laivasto pystyisi paremmin kontrolloimaan meriliikennettä ja puuttumaan siten meritse käytävään laittomaan kauppaan.

Talonpoikaispurjehdus sai lopullisen niitin 1600-luvulla, kun käyttöön otettiin merkantilistisen ajattelun mukainen ajatus ulkomaankauppaa harjoittavista tapulikaupungeista ja kotimaan kauppaan laein rajoitetuista maakaupungeista.

Rajoitukset kaupankäynniltä poistuivat vasta vuonna 1868. Silloin se tarkoitti talonpoikaispurjehduksen uutta nousua ennen muuta Tukholmaan ja Pietariin. Useammin kuin perinteisestä vaihtokaupasta, kyse oli jo enemmän rahtiliikenteestä. Uuden talonpoikaispurjehduksen tunnetuin tulkki on Kustavista kotoisin oleva kirjailija Volter Kilpi.

Helsingin perustaminen 1550 suuntautui yksiselitteisesti valtiolle tuottamattomia ja laittomaksi katsottua talonpoikaispurjehdusta ja maakauppaa vastaan. Uuden kaupungin perustaminen tapahtui ylhäältä ohjaten. Esimerkiksi kaupungin rakentaminen Helsingin pitäjään tarkoitti aluemenetyksiä ja useille talonpojille myös häätöä tiloiltaan. Talonpojat saivat kyllä korvausta menetyksistään. Erinäisten valitusten jälkeen kuningas määräsi, että hallinnon oli varmistettava niiden riittävyys.

Helsingin pitäjän historioitsija Markku Kuisma toteaa, että asukkaat eivät saaneet puheenvuoroa kaupungin perustamisessa. Mutta valituksien käsittely osoittaa, että heitäkin kuultiin. Kuismakin toteaa, että korvausten lisäksi kaupunki rakennettiin kaupunkilaisten osoittamaan paikkaan. Tosin tästä ”ymmärtämättömien talonpoikien” kuulemisesta” kuningas nuhteli valtaneuvos Erik Flemingiä.

Talonpoikien vastaliikehdintä alkoi jo syksyllä 1547. Sen kärkinimiä oli Simon Klemetsson Viikistä. Hän sai toiminnastaan rangaistuksen. Tuomio annettiin kuninkaan tahtoa edustaneen nimismiehen vastustamisesta ja tottelemattomuuden lietsomisesta rahvaan parissa. Vuonna 1551 kärjille haastettiin joukko helsinkiläisiä ja sipoolaisia talonpoikia kruunun töissä osoitetusta uppiniskaisuudesta. Valtion rakennustoiminnan aiheuttama ylimääräinen työvelvoite ei ollut talonpoikien mieleen, varsinkaan kun Porvoon kuninkaankartanon vouti Erik Spåren toimet olivat kovia. Suomalaiseen tapaan talonpojat vetosivat silloin suoraan kuninkaaseen.

Kustaa Vaasa vastasikin antamalla rahvaalle ”Helsingeforsin läänissä” suojeluskirjeen, jonka puitteissa hän korosti kuuliaisuuden merkitystä alamaisilleen. Nämä eivät itse saisi antaa ”aihetta ja tilaisuutta palvelijoillemme lyönteihin ja iskuihin missään suhteessa tottelemattomuudellaan ja uppiniskaisuudellaan”, sillä nämä palvelijat työskentelevät ”meidän ja valtakunnan parhaaksi” lakien mukaan, jossa määrättiin myös rangaistuksia siitä ettei käskyjä noudateta. Se oli väkivallalla uhkaamista.

Kuninkaankartanon vuoksi tiloja oli lunastettu kaikkiaan 20-25 kappaletta Koskelan ja molemmissa Viikin kylissä. Näistä ainakin 14 oli kylissä vakituisesti asuvia, viisi Koskelassa, kuusi Östervikissä ja kolme Västervikissä. Keväällä 1551 Kustaa Vaasa lupasi ”yhtä hyvät tilat” kolmelle viikkiläiselle, vastarinnan kärjessä olleelle Simon Klemetssonille sekä Per Larssonille ja Philpukselle. Korvauksia sai myös Lohjan seurakunnan lukkari Erich Påvelsson, jolla oli ollut omistuksia Helsinginkosken äärellä. Talonpojat saivat korvaukseksi Kustaa Vaasan hallinnon kirkolta takavarikoimia tiluksia. Talonpojat, mukana edellä mainitut kolme, kävivät valittamassa Uppsalassa maiden arvosta. Kuningas antoikin kesällä 1552 määräyksen lisäkorvauksista. Hän kuitenkin mainitsi samassa yhteydessä valtiolle kuuluvasta yliomistusoikeudesta: kruunulla oli määräysvalta talonpoikien maatilojen hallintaan. Niiden käytöstä määräysvalta kuului yksinomaan esivallalle. Siksi tyytymättömienkin talonpoikien oli alistuttava riittävällä nöyryydellä kruunun hyväntahtoiseen toimintaan.

Markku Kuisma on laskenut, että pitäjän 200 täysverosta vuonna 1550 alistettiin pakkolunastuksilla 8,5 uusiin tarkoituksiin. 7,5 veroyksikköä meni kuninkaankartanolle, yksi kaupungille, joka oli saanut alueekseen valtaosan Koskelaa. Kaupungin perustaminen oli kuitenkin myös piristysruiske Helsingin pitäjän talonpojille: viereen oli syntynyt markkinapaikka, jossa maalaiset saattoivat myydä tuotteitaan ja hankkia tarvitsemiaan tavaroita.

Kaupungin perustaminen toi alueelle myös uusia maanomistajia, kaupungin porvareita ja virkamiehiä. Maanomistus oli ajan tärkein omistusmuoto, se toi taloudellista valtaa, mutta sillä oli myös suuri kulttuurinen merkitys. Helsingin pitäjän seurakunta tosin jäi itsenäiseksi vuoteen 1652 asti, mutta esimerkiksi kouluja oli vain Helsingin kaupungissa.

Talonpoikaispurjehdusta ja maakauppaa kaupungin perustaminen ei kuitenkaan lopettanut, vaikka kaupungin porvarit, joiden oikeuksiin kauppa kaikissa muodoissaan nyt kuului, asiasta valittivat ja kruunu sekä uhkasi määräyksistä piittaamattomia että valvoi uutta valtiollista järjestystä - tosin eri aikoina vaihtelevalla intensiteetillä.

Suomenlinna

 

Kustaa Vaasa ja kaupunkipolitiikka

Sysäys Helsingin perustamiselle oli kauppasodassa. Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa, jonks politiikan johtavia piirteitä ulkomaankaupan valvonta ja kehittäminen oli, onnistui 1530-luvulla ns. Kreivisodassa murtamaan aseitse Lyypekissä päämajaansa pitävän Hansaliiton ylivallan Itämeren kaupassa.

Uskonpuhdistus ja kirkollisen omaisuuden takavarikointi kruunulle loi edellytykset uudelle talouspolitiikalle, mutta kauppapolitiikan toteuttaminen vaati Hansan murskaamista ja Ruotsin talouselämän irrottamista saksalaisten valvonnasta.

Lyypekkiläisten privilegiot olivat estäneet ruotsalaisten ja suomalaisten kauppiaiden kaupankäynnin Tanskan salmien länsipuolella. Hansalaisten ja saksalaisten kauppiaiden hallussa oleva Tallinna oli sen jälkeen huono kauppakumppani Ruotsin kuninkaan valtaistuimelta tarkasteltuna.

Aseista hän ei halunnut luopua tulevaisuudessakaan, mutta aktiivinen ulkomaankauppapolitiikka tuki sotilaallisia näkökohtia. Ruotsin oli oltava taloudellisesti turvattuna valmis sotaan. Tanskan kanssa 1541 solmittu hyökkäys- ja puolustusliitto poisti – tilapäisesti kuten kävi ilmi – uhan siitä suunnasta. Huomio kiinnitettiin itään.

Siellä oli Suomi. Idän politiikasta 1540-luvulla vastasivat Etelä-Suomen laamanni Erik Fleming ja Viipurin linnan päällikkö ja linnaläänin vouti Nils Grabbe. Kuningas oli syyttänyt Grabbea venäläisten provosoimisesta sekä laivastohyökkäyksillä rajan yli että tapauksesta, jossa vouti oli kohdellut huonosti venäläisten lähettiläitä Viipurissa. Vaasan luottomies Henrik Klaunpoika Horn tulikin Suomeen tarkkailemaan tilannetta. Grabbe erotettiin, tilalle tuli 1545 Lemun Ahtisten herra Maunu Niilonpoika. Venäläiset eivät tästä leppyneet, vaikka se ilmeisesti oli vaihdon tavoite. Hävitysretket rajan yli jatkuivat puolin ja toisin, huolimatta päinvastaista tarkoittavasta sopimuksesta, jonka perusteella osapuolten piti toteuttaa yhdessä valtioiden välinen rajanveto.

Suomen aateli kokoontui neuvotteluun Turussa 1547. Asiana oli Viipurin puolustus. Yhteinen johtopäätös oli, että Suomen oli varustauduttava hyökkäystä vastaan. Vuoden 1549 lopulla oli uuden kokouksen aika – silloin päätelmä varustautumisesta julistettiin salaiseksi. Samassa yhteydessä mainitaan myös aateliston esittämä ajatus rakentaa Santahaminaan linnoitus.

Näin Helsingin perustaminen olisi myös sotilaallinen kysymys. Hyvä talous oli myös hyvän sodankäyntikyvyn perusta. Kuninkaankartanot toimisivat samalla myös elintarvikkeiden varastopaikka myös taloudellisina kriisiaikoina. Ne pystyisivät pitämään yllä sotaväkeä tulivatpa ongelmat valtakunnan sisältä tai ulkoa. Kuninkaan määräyksessä vuonna 1546 kielletäänkin viemästä valtakunnasta "syötäviä tavaroita".

Tuontia rajoitettiin samalla kun vientiä kannustettiin. Suomen kyseen ollen viljan tuonti oli välttämätöntä. Sitä oli tuotu maan eteläosiin virolaisilta ja liiviläisiltä pelloilta. Tallinnan kauppa ja merireitti vei ulkomaisia kauppiaita myös Novgorodiin. Sen vastapainoksi ruotsalaisleirissä suunniteltiin Viipurin nostamista venäläiskaupan keskukseksi ohi Novgordin. Siinä ei koskaan onnistuttu. Tukholman ja Gävlen porvareita kuningas käski suuntamaan kauppansa Tallinnan ja Riian sijasta Viipuriin. Vaikka suunnitteilla oli suomalaistenkin – erityisesti Viipurin – kaupan kielto Tallinnaan, se jäi käytännön syistä toteuttamatta. Vain Lyypekin-kauppa kiellettiin. Se aiheutti tietysti vastatoimia lyypekkiläisten taholta, mikä teki käytännön kaupan entistä hankalammaksi. Suomen aatelin oli jälleen pohdittava tilannetta 1549.

Lyypekin ja muukin Saksan-kauppa pysyi senkin jälkeen kiellettyinä. Aateli ehdotti ja valtaneuvosto hyäksyi ajatuksen, että suomalaisten porvareiden oli vietävä myyntitavaransa Tukholmaan tai muihin Ruotsin merikaupunkeihin. "Länsimerelle" saisivat vientiä harjoittaa vain Ruotsista lähtevät laivat. Nämä suunnitelmat olivat alkusoittoa sille, että 1600-luvulla maan kaupungit jaoteltiin joko tapulikaupunkeihin, jotka saivat käydä ulkomaankauppaa, tai "ylämaan" kaupunkeihin, joilla oli oikeus tehdä kauppaa vain kotimaan rajojen sisällä. Kuningas ei tätä hyväksynyt, vaan antoi tunnetun kauppa- ja purjehdussäännön 1.2.1550.

Säännössä tavoiteltiin suoraa kaupallista yhteyttä Portugaliin, Ranskaan, Englantiin, Hollantiin, Brabantiin, Venäjälle sekä Pohjois-Saksan kaupunkeihin. Suomalaisten kauppalaivojen oli liityttävä osaksi Ruotsin laivastoa eikä se saanut yksin purjehtia avomerelle. Venäjän kauppa haluttiin ohjata suoraan Suomeen ilman käyntiä Tallinnassa. Samalla tavalla hollantilaiset piti ohjata Tallinnan sijaan Suomen kauppapaikkoihin. Muiden mainittujen maiden kanssa kauppaa käytäisiin venäläisiltä ostetun tavaramäärän ylijäämällä.

Ulkomaiset viholliset oli tällaisen säännöstön jälkeen helppo arvata, mutta uusia ohjeita vastustivat myös Suomen ja Ruotsin kauppiaat. Kuninkaan vastaisku oli syytöstulva niitä kauppiaaksi siirtyneitä kohtaan, jotka olivat toimillaan hänen mukaansa aiheuttaneet maanviljelyksen rappion. Ongelma oli myös kasvaneessa maakaupassa: kaupankäynti oli luvanvaraista, ja sitä saivat harjoittaa vain porvarin valan tehneet, mutta käytännössä melkein kuka tahansa saattoi sitä käydä.

Vaasa käski, että "jos joku haluaa mainituissa valtakunnan osissa tai muualla harjoittaa kaupankäyntiä, muuttakoon hän silloin kauppakaupunkeihimme ja harjoittakoon siellä rehellistä kauppaa sekä osallistukoon kaupungin rasituksiin, kuten muutkin siellä tekevät". Rasituksia – erilaisia vakituisia ja lisäveroja – kaupungeissa riitti. Silti Kustaa Vaasan politiikka suosi kaupunkeja.

Vaasa tiesi ongelman syvyyden. Hän sanoi maakaupan lopettamisen olevan yhtä vaikeaa kuin tukholmalaisten ottaa kiinni kaikki metsissä juoksentelevat sudet. Tämä siitä huolimatta, että kolmannella kerralla laitonta kauppaa harjoittanut mestattiin.

Viennin suhteen Helsingin seudun talonpojilla ja kuninkaalla oli täysin erilaiset ajatukset. Talonpoikien traditio ja käytäntö suuntautui Tallinnaan, jonne talonpoikaispurjehduksen ja kauppiaiden tie oli vienyt aktiivisesti ainakin sata vuotta ja todennäköisesti pidempäänkin. Talonpojat tekivät valituksia ja levittivät jopa kapinamielialaa, sillä he eivät olleet valmiita luopumaan Tallinnan kaupasta, jonne he veivät perinteisiä artikkeleitaan mm. voita, nahkoja ja turkiksia. Valtakunnan tavaraviennissä juuri nämä vientituotteet joituivat taka-alalle, tärkeintä olivat rauta ja muut metallit. Puu ei ollut tärkeä vientituote vielä tuolloin.

Kustaa Vaasan strategia tuli selväksi pian. Hän päätti perustaa Suomenlahden pohjoisrannikolle uuden merikaupungin, joka nousisi keskeiseksi kauppapaikaksi Suomessa niin Ruotsin, Venäjän kuin Hollanninkin kauppiaille.

Kyse oli myös kilpailuasetelmasta. Helsingin piti kisata Suomenlahden vastarannalla olevan Tallinnan kanssa. Vaasan aikana luotiin linjaus, joka jatkui pitkään hänen seuraajiensakin aikana. Sen ydin oli Hollannin kaupassa, tapulikaupunkipolitiikassa ja itäisen suunnan painotus sodan ja rauhan ulkopolitiikassa.

Vaasalta oli siis odotettavissa uusia kaupunkeja, mutta mistä saataisiin niiden asukkaat?

Helsingin pormestarin virka-asu (1700-luvun loppu)

- 

Helsingin lähikylät (n. 1648-1658)

 

Kuningatar Kristiina Helsingille 1639

"Me Kristiina, Jumalan armosta Ruotsin, Göötan ja Vendien valittu kuningatar ja Suomen perintöruhtinatar, Viron ja Karjalan herttuatar, Inkerinmaan Neiti, teemme tiettäväksi, koska olemme suunnitelleet ja päättäneet, Jumalan kaikkein korkeimman kunniaksi, samoin kuin myös Suomen suuriruhtinaskunnassamme olevien maallisten seurakuntien ja kaupunkien lisäämiseksi, antaa perustaa ja rakentaa uuden kauppa-, meri- ja tapulikaupungin sille paikalle, missä Södernäsin niemeke nyt sijaitsee, puolen peninkulman päässä Helsingistä. Sen ohessa on tietoomme tullut, että kuuluu olevan useita, jotka haluaisivat asettua sinne alkaakseen rakentaa tuota kaupunkia, jos vain määrätyt kaupungin erioikeudet, vapaudet ja etuudet olisivat heille vakuutetut. Niin sen vuoksi olemme Me, edistääksemme sitäkin paremmin tätä terveellistä ja alamaisillemme hyödyllistä yritystä, jo heti alussa tahtoneet pitää huolta heistä ja suoda heille seuraavat erioikeudet ja vapaudet.

Ensimmäiseksi: Me annamme kaikille, jotka mainitulle paikalle asettuvat ja sinne jäävät asumaan, vallan ja luvan tästä päivästä lähtien nauttia ja käyttää Ruotsin Kaupunkilakia, valita sen mukaisesti pormestarin ja neuvosmiehet, niin myös tarpeen mukaan asettaa muita virkoja samoin kuin kaikissa esiintyvissä asioissa kosketellun kaupunkilain mukaan tutkia, tuomita ja panna käytäntöön, käydä kauppaa ja asioida keskenään ja muiden kaupunkien kanssa; kauppaohjesääntöä kuitenkaan missään kohdin loukkaamatta.

Toiseksi: Koska tästälähin, niin kuin on tapana muissa kaupungeissa, teillä annetut tuomiot, välikirjat, valtakirjat, passit ja muut varmistuskirjat pitää vahvistaman kaupungin sinetillä, sen vuoksi annamme Me teille kaupungin sinettinä ja valtamerkkinä käytettäväksi koskessa uivan venheen, jonka yläpuolella on kullattu kruunu sinisellä pohjalla. Edelleen määräämme, että tuota kaupunkia sanottakoon ja nimitettäköön tästedeskin Helsingiksi (Helssingforss).

Kolmanneksi: Koska Me tahdomme, että Vanhan Helsingin kaupungin porvaristo, semminkin ne, jotka tästälähtien aikovat nauttia joitakin tapulikaupungin vapauksia, siirtävät ja muuttavat asuntonsa ja kotipaikkansa tähän uuteen kaupunkiin. Sen vuoksi Me suomme ja myönnämme sille täten laidunmaaksi ja alueeksi ne kaksi kylää, jotka ovat Gumtächt (Kumpula) kuusine taloineen ja Forsby (Koskela) neljine taloineen ynnä tiluksineen Ågelbyssä (Oulunkylä). Samoin Blåbärs holmenin (Mustikkamaa), Höije holmenin (Korkeasaari), Sompe holmenin (Sompasaari) ja Helsingin selän sekä Helsinkiä lähinnä olevan myllyn, jotka kaikki ennen ovat kuuluneet tähän kaupunkiin ja olleet sen omaisuutta.

Neljänneksi: Olkoot kaikki ne, jotka asettuvat sanottuun kaupunkiin ja saavat siellä porvarisoikeudet, kaikkiaan 12 vuotta tästä päivästä lukien kokonaan vapaat ja huojennetut pikkutullista, leivinuuniverosta sekä aksiismaksusta kaikessa mainitussa kaupungissa ja sen oikeudenkäyttöalueella valmistetusta ja poltetusta oluesta ja paloviinasta: samoin myös pääsevät täksi ajaksi vapaaksi merisotilaan pidosta ja tavallisesta kaupunkien verosta sekä muista vakinaisista yhteiskunnallisista rasituksista ja ulosteoista.

Viidenneksi: Olkoon heillä valta, samalla tavoin kuin muilla kauppakaupunkilaisilla ja porvareilla meidän tapulikaupungeissamme Turussa ja Viipurissa, harjoittaa vapaata purjehdusta ja kauppaa niin hyvin kotimaassa kuin ulkomailla oleviin vieraisiin paikkoihin; kuitenkaan loukkaamatta kauppaohjesääntöä taikka muita sääntöjä ja määräyksiä, joita tältä alalta on annettu.

Kuudenneksi: Erikoisesti annamme Me mainitulle Helsigin kaupungillemme erioikeuden seuraaviin vapaamarkkinoihin: ensiksi niihin kaksiin, jotka tähän saakka on ollut tapana panna toimeen vanhassa Helsingissä, toiset Kolmen Kuninkaan juhlapyhänä (loppiaisena), toiset Pyhän Johanneksen päivänä (juhannuksena); sitten tästä huolimatta vierailla ja käydä kauppaa niillä markkinoilla, jotka Porvoon kaupungissa heinäkuun 1 :pnä sekä myös Pyhtään pitäjässä lähellä Pientä Ahvenkoskea Pärttylin päivän tienoissa ovat olleet vapaat ja avoimet Helsingin asukkaille.

Seitsemänneksi: Niin olemme Me myös armollisesti suoneet ja sallineet, että rahasakoista joita siellä mahdollisesti maksettavaksi lankeaa, kaupunki saakoon puolet ja pidättäkööt rahat kirkkojen, koulujen ja muiden kaupungin yleisten rakennusten edistämiseen ja kunnossapitoon.

Kahdeksanneksi: Me myönnämme myös kaupungille sen rakentamiseksi ja parantamiseksi joka kymmenennen pennin kaikista penneistä, mikä kaupungissa lankeaa ja sieltä viedään, niin että kun jollekulle kaupungin ulkopuolella asuvalle lankeaa kaupungissa perinnäksi joko irtainta tai kiinteää, ja hän itse ei halua asua kaupungissa, vaan maalla ja viedä irtainta tavaraa kaupungista, hänen on , sekä irtaimesta että kiinteästä omaisuudesta annettava niin kuin yllä on sanottu, kaupungille joka kymmenes penni, älköönkä hänellä kuitenkaan olko valtaa myydä kenellekään muulle kuin kaupungissa asuvalle, ei taloa, ei maata eikä talonasemaa, jonka hän kaupungissa perinyt on, vaan kaupunki lunastakoon ja pidättäköön sen arviomiesten lausunnon mukaan; Älköön tällä kuitenkaan millään muotoa loukattako erioikeutettujen henkilöiden vapautta ja oikeutta.

Yhdeksänneksi: Olemme me myös armollisimmasti suoneet ja myöntäneet kaupungille ja sen asukkaille tästedes vapautuksen majoituksesta, kestityksestä ja yleisistä kyytimatkoista niin maitse kuin meritse, kuitenkin sillä määräyksellä, että he lain mukaan asettavat majatalonpitäjiä ja tiettyjä ravintoloita, joiden tulee olla velvolliset pitämään luomaan matkustavaisia, antamaan heille majaa sekä ravitsemaan heitä oluella ja ruoalla sekä hankkimaan heille rahaa ja kohtuullista maksua vastaan kyytihevosia, vaunuja ja veneitä sekä kaikkia muita kuljetusvälineitä, joita matkustavaiset saattavat tarvita.

Kymmenenneksi: Koska myös usein tapahtuu, että moniaat asettuvat kaupunkeihin, vannovat niiden porvarisvalan, käyttävät hyväkseen niiden kauppaa ja liikettä, niin kauan kuin vapautta kestää ja sen loputtua muuttavat taasen toisille paikkakunnille, niin sen tähden pitää jokaiselta, joka tahtoo päästä porvariksi, ensin, ennen kuin hänet porvaristoon päästetään ja hyväksytään tiedustella, tahtooko hän jäädä sinne asumaan loppuiäkseen. Jos hän ei halua sitä tehdä, vaan tarjoutuu sen aikaa, kun hän siellä vapausajan päätyttyä tahtoo harjoittaa kauppaa ja liikettä, porvarisoikeutta tekemään ja pitämään, niin älköön sitä häneltä kiellettäkö, kunhan hän vaan vapausajan umpeen kuluttua kuitenkin lain mukaan jää sinne kuudeksi vuodeksi, ennen kuin hän sanoo irti porvarisvalansa.

Yhdenneksitoista: Koska Me myös tahdomme, ettei kukaan kulkeva käsityöläinen saa harjoittaa ja hoitaa ammattiaan lähempänä kuin neljän peninkulman päässä kaupungissa: sen tähden tahdomme Me, että kaikki sellaiset, jotka haluavat harjoittaa ammattiaan rahvaan keskuudessa, asettuvat asumaan kaupunkiin ja tulevat porvareiksi. Jos on joku, joka toimii tätä vastaan, olkoon kaupungilla valta hänet Meidän käskynhaltijamme avulla vangituttaa ja pitää menetettynä kaikki työt, mitä hänen luotaan löydetään, ja olkoon hänen vielä sen lisäksi maksettava sakkoa.

Kahdenneksitoista: Niin tahdomme Me myös näillä kuninkaallisilla erioikeuksilla ottaa ja sulkea kaikki Helsingin kaupungin asukkaat vaimoineen ja lapsineen, tavaroineen ja omaisuuksineen, irtaimine ja kiinteine, niin hyvin kaupungissa kuin sen ulkopuolella. Kuninkaalliseen suojelukseemme, turvaamme ja puolustukseemme kaikkea väkivaltaa ja vääryyttä vastaan, erityisesti lain ja oikeuden edessä. Ja kaiken tämän aiomme vahvistaa täysi-ikäiseksi ja hallitsijaksi tultuamme. Koska Me vastedes pidätämme sydämellämme, että tämä kaupunki huomattavasti vaurastuu ja paisuu, niin tahdomme Me mitä armollisimmin muistaa tarkastaa näitä antamiamme erioikeuksia ja parantaa siitä, jos sen hyväksi katsomme. Kehotamme siksi kaikkia niitä, jotka ovat velvollisia tottelemaan Meitä ja olemaan Meille kuuliaisia ja joiden Meidän käskystämme on toimiminen sekä alallaan oleminen, olemaan nyt sekä vastedes aiheuttamatta estettä, haittaa tai vahinkoa niille, jotka haluavat asettua Helsinkiin asumaan.

Varmemmaksi vakuudeksi on tämä vahvistettu Meidän sinetillämme, joka on alle ripustettu, sekä Meidän sekä Ruotsin valtakunnan asianomaisten holhoojien ja hallituksen allekirjoituksella. Annettu Kiöpingissä, lokakuun 2. p:nä, vuonna 1tuhatkuusisataakolmekymmentä yhdeksän.

Christina L. S.

Gabriel Oxenstierna, Kustaanpoika, Ruotsin valtakunnan drotsi

J. H Wrangel, Valtakunnan marsalkan virassa

Erich Ryning, Valtakunnan amiraalin virassa

Pehr Baneer, Valtakunnan kanslerin virassa

Gabriel Oxenstierna, Mörbyn ja Lindholmin vapaaherra. Ruotsin valtakunnan rahavarainhoitaja"

Helsingin ruotsalaisista kylistä (1500-luku), osa II

Kun Malmilta suunnataan pohjoiseen, Vantaanjoen itäpuolella saavutaan Staffansbyhyn (eli Tapanilaan). Se on suuri ja vanha kylä, vaikka mainintoja vanhoista asiakirjoista löytyy yllättävän vähän ja myöhään. Nimi on pysynyt varsin vakiintuneena jo vuodesta 1540 – eri versiot ovat selvästi oikeinkirjoitusvirheitä lukuun ottamatta vuonna 1588 käytettyä Standzby ja 1585 mainittua nimimuotoa Staffanssböll.

Kylän nimen määriteosa on muinaisruotsalainen henkilönnimi Staffan (kreik. Stephanos). Nimen ääntämys on muuttunut pitkä-äffäisestä lyhyeen, ja lopulta f voi hävitä kokonaan. Laajalahden Stansvikissä (Stansvijk 1794, suom. Tahvonlahti) tämä ääntymyshistoriallinen kehitys näkyy selvästi. Alueen nimessä voi kyse olla vanhasta ulkopalstasta tai nautintoalueesta, jolloin nimillä olisi konkreettinen yhteyskin. Vastaavalla tavalla Granlund yhdistää Herttoniemessä Viikin rajalla sijaitsevan Fastaholmenin Helsingin pitäjän Fastböleen (Kuninkaala) ja Laajasalon Håkansvik-nimen Håkansböle-kylään (Hakunila). Jälkimmäisessä tapauksessa kyse voi olla pyyntipaikasta, sillä omia kalavesiä hakunilalaisilla ei ole ollut tuohon aikaan. Suomalainen nimi Tapaninkylä tuli käyttöön 1800-luvun lopulla, viralliseksi nimeksi kuitenkin vasta 1959.

Forsbystä lähtevä kylätie kierteli pohjoisen suuntaan pitkin läntisen jokivarren kyliä. Ensimmäinen asuma, jota tosin ei vielä 1500-luvulla sellaisena mainita, oli Kottby (Käpylä, Kåtte by 1556, Kattby, Kotteby 1563, 1564 Kåttby). Määritesanana on kotte, joka alun perin tarkoittaa lyhyttä, paksua ja kömpelöä, ja sopii siten liikanimeksi. Suomen kielessä sana tarkoittaa pojankoltiaista. Pernajasta löytyy vastaava henkilönnimestä kehittynyt tilannimi Kottas. Suomenkielisen nimensä Käpylän kylä sai 1927. 1600-luvulla Käpylä kuului ”aivan rakentamattomana torpan paikkana” säterin hallinta-alueeseen. Sekin oli pitkään yhden talon kyliä, joita ei nykyisin aina kylinä edes pidetä: vuoden 1548 kyläluettelossa (VA 2969 f. 11-22) sitä ei mainita. Vastaavassa vuoden 1634 luettelossa Helsingin kirkkopitäjän kylistä (VA 3663 f. 52-) se sen sijaan mainitaan.

Kottby oli erotettu Åggelbystä (Oulunkylästä), joka oli kooltaan pieni, mutta 1500-luvulle tultaessa varsin väkirikas kylä. Siksi onkin hämmästyttävää, ettei sitä ole edellä mainitussa 1548 kyläluettelossa. Åggelby onkin mainittu muissa lähteissä Forsbyn sisarkyläksi ja sielläkin on ollut vapaamiesmaata, mikä saattaa selittää asian. Sen nimi kirjoitetaan Ogleby 1543, Ogelby 1544, Ågelby 1563, joskus myös Ögleby 1554 ja Vggleby 1556.

Nimen alkuperäkieltä ei ole onnistuttu ratkaisemaan. Pohdiskeltavana on ollut tulvavettä tarkoittava saamelaislaina ”oulu”, joka on Oulun kaupungin nimen lähtökohta. Kirjoitusasu Åggelby ei tähän kuitenkaan sovi. Ruotsinkielisistä lähtökohdista sana jakaantuu osiin: Yksi mahdollisuus on, että ”å” tarkoittaa jokea, ”glo” soista paikkaa, seisovan veden vesilammikkoa tai matalaa merenlahtea. Toinen ehdotus hyväksyy alun joeksi, mutta jatkuu sanalla gärdha, joka merkitsee ”aidattua aluetta”. Kolmas ehdotus on ollut Å + göl + by, jossa göl merkitsee ”joen tai järvenpohjan syvänne” ja voisi tarkoittaa Granlundin mukaan mm. 1789 mainittua syvännettä Pikkukoskessa (”giölen vid Lillfors”). Nämä ehdotukset, kuten myöskään se, että väliosa tulisi sanasta ”kulla” eli jyrkkä kukkula, jollainen kyllä vanhalla kantakylän sijaintipaikalta löytyy, ei tutkijoita ole vakuuttanut. Kaupunginosan nimeksi mukaelmanimi Oulunkylä tuli virallisesti 1959, mutta sillä oli silloin jo 80 vuoden käyttöhistoria.

Vantaanjoen länsirannalla edetessä ensimmäisenä tulee vastaan Baggböle (Baggeböle 1527, Baggbölle 1540, Baggebölby 1543, Baggböle 1558, Bagböl 1569 Pakila). Ensimmäinen Baggböleen viittaava maininta löytyy eräässä vuoden 1417 asiakirjassa: sieltä lienee ollut kotoisin Helsingin pitäjän laamanninkäräjäin lautamies Magnus i Byggiabola ja sen asukkaaksi on arveltu Magnus Baggea, joka hoisi erinäisiä oikeusasioita Tallinnassa 1443 ilmeisesti ritari Kaarle Knuutinpojan valtuuttamana. Ritari sanoi Baggea ”talonpojakseen”. Samassa yhteydessä mainitaan myös Jon Magnusson Bagge. Lautamies oli myös Olof Bagge vuonna 1491. Tallinnan kauppaa käytiin tuolloin yleisesti kylistä, jotka eivät olleet aivan rannikolla vaan sisämaan puolella.

Voionmaa pitää mahdollisena, että nämä Bagget ovat kuuluneet vapaamiessukuun, jonka vaakunassa oli pässin kuva, sillä Baggbölessä oli myöhemminkin säteritila. Tämä ei kuitenkaan ole vakuuttavaa. Granlundin mukaan Bagge merkitsee skandinaavisissa kielissä ja murteissä yleisesti jotain paksua ja kömpelöä – siitä se juontuu tiettyjen eläinten nimiksi, ja siksi se on myöhemmin alkanut tarkoittaa pässi-eläintä. Tämä käyttö on kuitenkin syntynyt vasta 1600-luvulla.

Pitäjän vanhimpia kyliä oli Baggbölen pohjoinen naapuri Domarby (Tuomarinkylä), jota vastapäätä Vantaanjoen toisella puolella Staffansby oli. Domarby mainitaan ensi kerran myös vuonna 1417 (lautamies Ionis i Domarby). Domar merkitsee tuomaria, joka on statukseltaan riittävän korkea, jotta kylä voidaan nimittää hänen mukaansa. Vastaavasta tapauksesta on kyse myös Domars-nimisestä tilasta Vartiokylässä. Tuomarinkylä tuli nimenä käyttöön 1900-luvun alussa, viralliseksi 1959.

Helsingin pitäjän keskusseudun pääkylä Kirkonkylä on epäilemättä seudun vanhimpia asumia, paljon vanhempi kuin ensimmäinen asiakirjamaininta siitä vuodelta 1401, jolloin ylös tuli kirjatuksi siellä sijainnut kirkko. Se sijaitsi Keravanjoessa olevan kosken vieressä lähellä Keravan- ja Vantaanjoen yhtymäpaikkaa, vanhan rannikkomaantien varrella. Samaan kyläkuntaan kuului myös nykyisin Helsinkiin kuuluva Skomakarböle (Skommarböleby 1540-43, Bölleby 1544, Bölet 1545, 1552 jopa Skomarby, suom. Suutarila 1959), vanha asuma sekin. Nimen määriteosa on skomakare eli suutari. Vastaavia käsityöläisnimityksiä (räätäli, seppä) löytyy uusmaalaisista kylännimistä runsaasti.

Kirkonkylästä Keravanjoen ylävirtaan matkatessa Havukoskella sijaitsi Hanaböle (Hanala). Dickursbyn ja Hanabölen välissä sijaitsi Haxböle (Hakkila), jota ei ensimmäisissä verokirjoissa mainita, mutta myöhemmin ilmaantuu niihin yksitaloisena asumana. Nämä sijaitsevat nykyisellä Vantaalla.

Kirkonkylästä länteen, Vantaanjoen mutkaisille varsille sijoittuu joukko vanhoja Helsingin keskipitäjän kyliä. Vanhin niistä on valtatien varrella, Vantaanjokeen laskevan puron äärelle kasvanut nykyisen Vantaan osa Skattmansby (vuonna 1480 Skyttmansby): kylän nimen arvellaan perustuvan siihen, että alueen tilat ovat olleet ylimyksien hallussa ja niiden vapaasukuiset isännät ovat maksaneet tiloistaan veroa; vaihtoehtoisesti siellä on asunut seudun veronkerääjiä, toisin sanoen neljänneskuntamiehiä tai nimismiehiä: myöhemmin kylässä sijaitsi pitkään nimismiehentalo.

Skattmansbyn asema oli verrattavissa Kirkonkylään, sillä sen varakkuus oli taattu läheisen Vantaanjoen kosken vuoksi: lohi vaurastutti varmasti. Myös matka Forsbyhyn oli helppo jokitietä pitkin. Pieni Tolkby sijaitsi Skattmansbyn rajalla olevan ojan takana, mutta vuodesta 1417 lähtien siellä pidettiin usein laamanninkäräjiä. Se tekisi mahdolliseksi ajatella kylän nimen merkinneen tulkkia. Samalla puolen jokea olivat Övitsböle, joka on saanut nimensä varhaiskeskiaikaisista Övideistä (Liaren Øvidson laamanninlautamies 1417, Henri Evetzon, joka oli Övitsbölen asukas 1540), sekä Sillböle (Sillebölle 1540), pieni uudisasutus sekin. Mainittujen kyläin kohdalla eteläpuolella jokea ovat keskiajan asumat, luonnonuskomuksesta nimen saanut Tontbacka (Haltiala), Nackböle (Niskala, main. 1482, yleisestä miehennimiestä Nacke) ja Gran(n)böle. Määriteosa granne viittaa tietysti läheisyydessä tai vieressä asuvaan, nykyisin naapuriin.

Kvarbackan kosken seudulla, jossa vanha valtatie ylitti Vantaanjoen, oli laajahko kyläseutu. Itäpuolella jokea oli Brutuby (Brwteby 1540), jonka nimi merkitsee jo varhaisempina aikoina tapahtunutta uudisraivausta, ja sen osakylänä pidetty Vinikby (Viinikkala) - jälkimmäisestä historioitsijan korva voisi kuulla saksalaisvaikutusta (Winicke), mutta varmistus on saatava kielihistorioitsijalta. Yhdessä näitä kyläkuntia kutsuttiin nimellä Stubbacka (stub = tynkä ja esimerkiksi liikanimenä "pätkä, lyhyt mies"). Joen länsipuolella sijaitsivat alueen pääasuma, selvästi etunimeen perustuva Mårtensby (Martinkylä), johon kuului koskesta ja siinä olevasta myllystä nimensä saanut Kvarnbacka ja tämän kyläseudun pohjoiset jatkokset Lappböle (vanhaan saamelaisasutukseen ja syrjäiseen sijaintiin viittaava nimi, lappalainen voi tarkoittaa sekä saamelaista että saamelaisen tavoin elävää, ja joskus jopa syrjässä yksin asuvaa taloutta) ja Biskopsböle, jonka arvellaan saaneen nimensä Turun piispan matkoja tai koskikalastusta varten perustamasta tai hankkimasta tilasta.

Helsingin ruotsalaisista kylistä (1500-luku), osa I

Helsingin pitäjän ruotsalaiset kylät 1500-luvun alkupuolella (osa 1)

Uuden ajan alussa Suomessa lasketaan olleen 35000 taloa. Ne olivat talonpoikien hallussa maanviljelystiloina. Valtio, kirkko ja aatelisto omistivat niistä 2000. Eniten niitä oli asutustihentymäalueella Varsinais-Suomessa ja Uudellamaalla, joka oli suurimmaksi osaksi ruotsinkielistä seutua.

Talonpojista verovapaiden tilojen alustalaisina oli vain yksi kahdestakymmenestä. Se oli pieni määrä. Talonpojille se antoi valtaa tai ainakin vallantuntua. He käyttivät ja vetosivat lakiin kirjattuihin oikeuksiinsa usein tavalla jossa esivaltaa ei säästetty sanoilta eikä joskus teoiltakaan. Oikeudet toimivat pontimena sekä hyökkäykseen että puolustukseen. Puolustuskeinona olivat tavallisesti valitukset, joskus jopa esivallan asemaa horjuttava verojen maksulakko ja aika ajoin kapinakin, kuten 1430-luvulla kokemukset Satakunnassa, Hämeessä ja Karjalassa osoittavat. Vastaavia kapinoita oli toki samaan aikaan Ruotsissa, Tanskassa ja Saksassa. Olot Pohjois-Euroopassa olivat kaiken kaikkiaan epävakaat.

Helsingin seudun kylät jakaantuivat uuden ajan alussa kolmeen pääryhmään. Keskimmäisessä olivat Helsingin kirkontienoon kylät, lännessä oli ryhmittymä Ison-Haapalahden ympärillä, idässä joukko kyliä, jotka olivat laajentuneet Vanhakaupunginlahden ja Vartiokylän salmiston varsille. Idän ja lännen erotti toisistaan asumaton Helsinginniemeksi sanottu vuorinen niemi – nykyinen Helsingin keskusta.

Keskisessä Helsingforssissa Vanhakaupunginlahden perukkaa kutsuttiin yksinkertaisesti nimellä Vik eli Lahti. Siellä Vantaanjoki päättää matkansa kaksihaaraisena jyrkkänä koskena, jonka vartijoina on sijainnut muutamia vanhoja kyliä. Forsby (nyk. Koskela) oli niistä tunnetuin, sillä kosken partaalla se oli lohiapajien tyyssija. Juuri se mainitaan Maunu Eerikinpojan luovuttaessa Haapsalussa kalastusoikeudet Viron Paadisen saksalaismunkeille vuonna 1351 varmistaakseen Novgorodin vastaisen rintaman.

Kun Helsinki perustetaan, Forsbyn historia päättyy: tilaa saa Helsingfors eri kirjoitusasuissaan. Leo A. Pesosen mukaan suomenkielinen Helsinki-ilmaisu tulee käyttöön vasta 1819, kun siitä tulee pääkaupunki. Suomenkielistä "Helsingissä" tai "Helsingin kaupungissa" -ilmaisua käytettiin, kun ruotsinkielisiä keisarillisia asetuksia ja julistuksia suomennettiin.

Silloinkin kaupungin ensisijainen nimi oli siis ruotsinkielinen. Kirjojen painopaikkaa ilmoitettaessa suomenkielisessä kirjallisuudessa on 1820-luvulta lähtien "Helsingissä" jo tavanomainen. Virallisemmissa yhteyksissä käytettiin 1800-luvun alkupuoliskon lopulta sanapari Helsingin kaupunki ja vasta 1800-luvun lopulla Helsinki vakiintuu käyttöön sellaisenaan.

Forsbyn läntinen naapuri oli Gumtäkt (Gumtähti, vuodesta 1928 Kumpula). Siellä asunut ”Siegfred i Gumtecht” tuottaa kylälle ensimmäisen maininnan asiakirjoissa niinkin myöhään kuin 1460. (Gumtächt 1481, Gomtechtby 1540, Gomtect 1545). Kylä on ollut olemassa toki jo pitkään ennen ensimmäisiä mainintoja. Nimen perusosa täkt merkitsee ”viljelyyn otettua tilusta, uudisviljelmää, raiviota”. ”Täkt”-päätteiset yhdyssanat tarkoittavat yleensä jonkin (esimerkiksi veden- tai soran) ottopaikkaa. Määriteosana on lyhentymänimi Gumme, joka tulee miehennimestä Gudhmund. Sipoossa on kylä nimeltä Gumböle. Gumtäktin omistajat olivat Voionmaan mukaan rälssimiehiä, veroista vapautettuja, ja myöhemmin maata omistivat siellä vieraspaikkakuntalaiset vapaamiehet, joista joidenkin sanotaan edustaneen ”vanhaa rälssiä”. Näin kylän lienevät perustaneet vapaasukuiset uudisasukkaat.

Vanhankaupunginlahden perukassa oli vuodesta 1540 kaksi kylää, Östervik ja Västervik, molemmat osa Viikin kyläkuntaa. Vijch esintyy ensikerran tilikirjoissa kylän- ja neljänneskunnan nimenä vuonna 1543. Gunvor Kerkkonen on löytänyt vuoden 1417 laamannintuomiossa lautamiehen nimenä Job Vie ja Job Vir, jotka ovat molemmat Vic-sanan lukutapoja. Näin Jobin kotipaikaksi määräytyisi Viikki. Västervikin kylästä kehittyi Kustaa Vaasan aikana Helsingin kuninkaankartanon alainen latokartano.

Forsbyn ja Västervikin lähin kyläkunta Vantaanjoen itäisellä rannalla oli Malm (Malmi) (1543, Malmby 1551, Malme 1589, Malmsby 1590, Malmn 1592). ”Tasaista tai hiekkaista metsämaata”, ”metsäistä somerikkoa” ja ”soraharjua” Uudenmaan ruotsalaismurteissa tarkoittava Malmi ei nimenä ole harvinainen muuallakaan Suomenlahden rantamilla: nimi tai sen johdannaisia esiintyy Helsingin ohella Paraisilla, Tenholassa, Karjaalla ja Degerbyssä. Helsingin Malmilla on sijainnut vanha kirkko, Nakchaga-niminen kruununmaan, Länsmans-niminen rustholli ja tunnettu suuri sotilasleiri.

Väinö Voionmaa päättelee eräästä 1700-luvun alun Helsingin kartasta, että kyläkunta on sijainnut Vantaanjokeen laskevan, Tattarmossa- ja Lidkärr-nimisistä soista alkavan ojan molemmin puolin. Aivan pieni oja ei liene ollut, sillä erään Malmin kylän talolla sen varrella oli nimenä Ströms (suom. Virrat). Kylä oli etelämpänä kuin nykyinen Malmin asema.

Malmin kylästä erillään, mutta lähempänä Vantaanjokea olivat Bocksbacka (Pukinmäki) ja Sonaby, eteläpuolella puro Stensbölen osakylä. Tämän kyläkunnan vanhimpia asumia lienee ollut Sonaby (maininta Gudmundh i Sonaby vuodelta 1417), joka näkyy jopa Malmin nimessä (Sonaby malm) eräässä asiakirjassa vuodelta 1540.

Pukinmäki (Boxbacka 1435 ja 1560, Booxbacka 1556, Buxbacka 1568, Båxbacka 1577, Boczbacka 1578 ). Nimi tarkoittaa pukkia, jota on käytetty liikanimenä. Granlundin mukaan kylän nimi on saanut nimensä Bock-nimisestä keskiaikaisesta vapaamiessuvusta, tunnettu on Per Larenson Bock, joka 1511 esiintyy oikeudessa erään Tallinnan perintöjutun yhteydessä. Sipoossa tavataan kylännimi Box. Voionmaan mukaan sielläkin on todennäköisesti ollut keskiajalla rälssitila, sillä uuden ajan alussa kolmella isännällä oli Pukinmäessä kolme veromarkanmaata rälssiä. Vanha suurtila oli ilmeisesti hajonnut useamman omistajan käsiin.

(JATKUU MYÖHEMMIN)

Vartiovuoren kaivaukset

 
Vartiovuoren kaivaukset 2002 - Puotila-Seuran sivulta. 

Aseita ja muinaislinnoja

Vanhinta perua hallinnon organistoitumisessa on sotalaitos. Puolustuksen tarkoitukseen rakentui muinaislinnojen "ketju" Uudenmaan itäisille ja eteläisille alueille ja varsinkin niiden rajoille. Koko Suomessa niitä on laskettu olleen noin 90, iät vaihtelevat viikinkiajalta varhaiskeskiaikaan. Ruotsista linnavuoria on löydetty yli 1000.

Muinaislinnat sijaitsevat tavallisesti jyrkkärinteisillä kallioilla. Ne tunnistetaan kivistä ladottujen varustusten jäännösten perusteella. Oletus on, että hirsivarustukset on rakennettu näiden kivirakennelmien päälle.

Arkeologien ei kuitenkaan ole aina helppo ratkaista onko kyse muinaislinnasta vai luonnon työstä. Jotkin kivivyöt voivat olla esimerkiksi Itämeren eri kehitysvaiheissaan muovaamia, ja joskus puuvarustukset on rakennettu suoraan kalliopohjalle.

Edes nimistöhistoriasta ei ole apua. Suomessa on lukuisia linna-nimisiä kalliota, joilta varustusten jäännöksiä ei löydy.

Tasaiselta Pohjanmaalta niitä ei ole löytynyt, ja Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa vain rannikolla, siellä ne tosin muodostavat tiheän ketjun. Kartalta näkee niiden suojanneen mereltä tulevaa hyökkäystä.

Hämeessäkin muinaislinnoja on runsaasti, siroteltuna vesireittien ja asutuskeskusten suojaksi, Uudellamaalla jo niukasti.

Kartalta katsoen Karjalan muinaislinnojen rivistö asettuu selvästi suojaksi itää vastaan, ja tuohon aikaan asumattomana pidetystä Savostakin on löydetty muutamia.

Osa muinaislinnoista oli rakennetut asutustihentymien suojaksi vartiovuorille, osaa varustetuista vuorista ei voi pitää varsinaisena linnana, vaan ne toimivat yhtenä pisteenä kollektiivisessa hälytysjärjestelmässä, jolla vihollisen liikkeistä ilmoitettiin merkkitulien (ruots. bot, kasa) avulla.

Osa muinaislinnoina pidetyistä varustuksista olivat pakolinnoja, mihin hyökkääviltä joukoilta voitiin tarpeen vaatiessa suojautua. Savon muinaislinnoja arvellaan perustetuksi juuri tällaisiksi metsästäjien ja kalastajien sekä kaskeajien suojaksi.

Kun Ruotsi ryhtyi rakentamaan linnoja Suomeen 1200-1300-luvuilla, muinaislinnojen ylläpitäminen vähitellen lakkasi.

Puolustusjärjestelmä tarvitsi aseita. Niitä saatiin Keski-Euroopasta, jossa tekijöitä ja tarvitsijoita oli yllin kyllin. Miekan lisäksi käytössä oli usein germaanien skaramasaksi eli väkipuukko, joka pituudeltaan läheni joskus miekkaa.

Miekkoja hamusivat myös suomalaiset. Joka kolmannen Suomesta löytyneistä 800-900-lukujen miekoista on saanut merkinnän Ulfbehrt. Se on mestarin tuotenimi. Joku tai jotkut miekkansa Suomen maaperälle jättäneistä ovat ilmeisesti olleet Bysantin kuninkaan henkivartiossa, johon viikinkejä kuului, sillä erään löytyneen miekan lappeessa on teksti Constantinus, toisessa Rex.

Yleisin ase lienee kuitenkin ollut ango eli keihäs, jota pitkine rautaisine varren osineen ja kärjen päähän liittyvine väkisineen pidetään suomalaisena keksintönä.

Saagoista voi lukea, että muinaissuomalaisia arvostettiin taistelukykyisinä. Suomessa läntisestä naapurista käytetty nimitys Ruotsi on saanut nimensä Ruotsin maakunnasta, Roslagenista, josta on löytynyt 1000-luvun riimukiviä.

Erääseen riimukiveen on kaiverrettu teksti: ”Björn ja Igulfrid pystyttivät tämän kiven Otryggin, poikansa, muistoksi. Hänet surmaattiin Suomessa" (a Finnlandi). Se tarkoitti Varsinais-Suomea. Toisessa riimukivessä kerrotaan viikinkipäällikkö Frögerin joukkoihin kuuluneen Egilin kaatumisesta Hämeessä (a Tafaeistalandi).

Egil oli kotoisin Gästriklandin Söderbystä, siis Hälsinglandin eteläpuoliselta alueelta, josta on arvioitu muuttaneen väkeä Suomeen seuraavalta vuosisadalta lähtien.

Saagoiksi luettavasta kirjallisuudesta käy ilmi myös Ruotsin kuningas Emundin Anund-pojan hyökkäys Suomeen 1000-luvun puolivälissä. Tarinan mukaan suomalaiset myrkyttivät heidän käyttämänsä kaivot ja Anund sotajoukkoineen tuhoutui.

Nämä historialliset ja kertomuksiin tukeutuvat esimerkit osoittavat, että sotaretkien uhrit muistetaan, mutta historian muistista putoavat helposti retkien muut opetukset.

Sotaretket toivat retkien jäsenille maatuntemusta, vaikka vanhojen kertomusten mukaan erityisesti Suomen luonto pelotti sotaisia vieraita. Paikallinen väki tunsi maaston ja metsän salat arveluttivat: siellä eksyttyään ei ollut helppo palata väijyviltä heimolaisilta, joiden uskottiin lopulta osaavan noitua. Mutta sotaretkiltä saatu maatuntemus saattaa olla myös tulevan muuttohalukkuuden alku, mikäli olosuhteet omalla alueella heikentyvät.

Puolustuslaitokset olivat olleet tarpeen myös idän suunnalta tulevien hyökkäysten vuoksi. Nestorin kronikasta voimme lukea, että Venäjän suuriruhtinaan Jaroslavin poika Vladimir, Novgorodin ruhtinas, hyökkäsi vuonna 1042 joukkoinen hämäläisiä vastaan. Kronikan hämäläisistä käyttämä termi on jam. Se sopii Unto Salon kielitietelijöiden vahvistamana esittämään näkökantaan, että Häme (vrt. hämy, hämärä, hämätä) ja edelleen hämäläiset on kehittynyt tummaa tarkoittavasta ilmaisusta Säme, joka siirtyi Hämettä ennen hämäläisiä asuttaneiden saamelaisten mukana pohjoiseen: saamelaisten omakielinen nimi kansalleen on sabme.

Novgorodin näkökulmista hämäläisiä ja varsinais-suomalaisia ei erotettu toisistaan omiksi heimoikseen tai kansoikseen. On todennäköistä, että Vladimirin hyökkäys kohdistui Karjalaan, ei Hämeen ytimeen. Karjalasta alkaa muodostua tällaisten retkien jälkeen Länsi-Suomesta erillinen kokonaisuus.

Vastaavia hyökkäyksiä tehtiin puolin ja toisin. Kronikan näissä yhteyksissä vastapuolestaan käyttämä uusi termi ”jem” on vieläkin lähempänä Hämettä ja hämäläisiä. Hyökkäyksiä sanotaan tapahtuneen Suomesta Novgorodiin 1142, Korelasta eli Karjalasta länsisuomalaisia vastaan 1143, ja sen jälkeen Suomesta 1000 miehen joukolla vathalaisten alueelle. Sen joukon novgorodilaiset tuhosivat kokonaan. 1164 ruotsalaiset hyökkäsivät Laatokalle laivastollaan, mutta kärsivät novgorodilaisille tappion.

Vuoden 1171 tai 1172 kirjoitettu Gravis admodum-asiakirja, joka on ensimmäinen paavillinen Suomea käsittelevä historiallinen dokumentti, mainitsee, että ruotsalainen sotajoukko oli ollut parikymmentä vuotta aiemmin auttamassa suomalaisia vihollisen hyökkäyksiä vastaan. Puhe ensimmäisestä ristiretkestä – jonka todenmukaisuudesta ei ole varmuutta – on usein liitetty tähän asiakirjaan.

Vihollisen hyökkäyksiä on lueteltu Nestorin kronikassa, jonka tarkoituksena on korostaa Novgorodin kunniaa. Kuten niin usein kronikoissa, ilmoitetut vuosiluvut ja jopa retkien tosiasiallinen tapahtuminen ovat historiallisesta näkökulmasta varsin epävarmoja.

Hyökkäyksiä tehtiin jälleen Novgorodin suunnasta vuonna 1186. Seuraavana vuonna ”pakanat” – se tarkoittaa joko karjalaisia tai virolaisia – tuhosivat Ruotsin tärkeimmän kaupungin Sigtunan tappaen Ruotsin arkkipiispan ja jaarlin. Tanskalaisetkin iskivät Suomeen 1191 tai 1192. Tanskassa on säilynyt 1200-luvulta kymmenkunta asiakirjaa, joissa kerrotaan retkistä Suomeen. Retkiä on tapahtunut näiden tietojen mukaan vuonna 1191 tai 1192 ja 1202 sekä mahdollisesti vielä 1210.

Tällaiset toistuvat iskut vaativat organisoitunutta ja harjaantunutta sotajoukkoa ja hyvin toimivaa puolustusta, joka minimoi henkilöuhrit. Käytännössä tällainen puolust vain harvoin pystyy estämään tuhoa. Kaupankäynnille tällainen tilanne on tietysti tuhoisaa. Suomalaisten vastaiskuista myös Ruotsiin on olemassa monenlaisia todistuksia. Asiakirjoin niitä ei voi nykytiedoin todistaa.

Helsingistä itään sijaitsevalla Porvoon Linnamäellä oli todennäköisesti jo viikinkiajalta vuosina 800-900 jonkinlainen puolustuslinnoitus. Se viittaa seudun strategiseen merkitykseen.

Porvoon sijainti eteläisellä rannikolta Hämeeseen vievän jokiväylän varrella, vanhojen jo 800-luvulla perustettujen teiden risteyksessä, loi vilkasta liikennettä ja kauppaa. Kun siihen lisää puolustuksellisesti kelpoisan maaston, ei ole vaikea ymmärtää, miksi juuri Porvoosta tuli alueen keskus.

Varsinainen pysyvä varustus Porvoon Linnamäelle on kuitenin rakennettu vasta 1200-1300 –luvuilla. Vaikka tilapäistä käyttöä pääkaupunkiseudun ainoalla esihistoriallisella linnamäellä, Helsingin Vartiovuorella, on ilmeisesti ollut 800-luvulta lähtien, uudet tutkimukset vuodelta 2002, joiden tulokset eivät vielä ole tiedossa, ovat ajoittaneet sen varustuksen samaan aikahaarukkaan Porvoon kanssa.

Vartikylän Vartiovuorta kiertää vallitus, joka muodostuu osin ehjänä säilyneestä kylmämuuratusta kivimuurista. Koska jälkiä vakinaisesta asutuksesta tai miehityksestä ei ole löytynyt, arvellaan sen toimineen lähinnä pakopaikkana. Vuorella sijaitsee myös ensimmäisen maailmansodan varustuksia.

Samaan aikahaarukkaan – siis ruotsalaisasutuksen aikaan – lasketaan syntyneen myös Sipoon Sibbesborg. Se sijaitsi Sipoonjoen suistossa saarella, joka nykyään on 350 metriä pitkä harjanne Sipoonjoen länsipuolella. Perimätiedon mukaan linnan perusti viikinki nimeltä Sibbe (Sighbiorn), joka olisi antanut nimen niin linnan ohitse virtaavalle joelle kuin koko pitäjälle.

Vallalla on ollut myös käsitys, että sen olisivat perustaneet tanskalaiset ristiretkeläiset 1100- tai 1200- luvulla. Tuoreimpien tutkimusten mukaan linna olisi rakennettu aikaisintaan 1300-luvun lopulla. Silloin se määrittyisi osaksi Ruotsi-Suomen kuninkaan Albrekt Mecklenburgilaisen (1336-1412, kuninkaaksi 1364) linnaläänijärjestelmää.

Vain Sibbesbogin linnasaaren eteläisin kärki on varustettu. Vallihaudat ja puuvarustuksella vahvistettu valli suojasivat sitä pohjoisesta, ja noin 30–40 m päähän kalliosta veteen rakennettu paaluvarustus esti vihollista pääsemästä vesitse päälinnaan. Kallion päällä on kivestä ja tiilestä rakennettu linna, josta ei ole jäljellä muuta kuin alin maan peittämä perustus. Linnan rakennusmateriaalit on ilmeisesti otettu muualle käyttöön linnan hylkäämisen jälkeen. Arvellaan, että linnan talousrakennukset, linnaväen asunnot ja satama ovat mahdollisesti sijainneet linnasaaren pohjoisosassa päälinnan ulkopuolella.

Myös alueen rikkaasta kulttuurikasvistosta on olemassa tuore Kimmo Seppäsen tutkimus.

Karjaalla sijaitseva Bocklintin linnavuori, joka sijaitsee Läppträsketin kaakkoisrannalla pienen mäen täällä, on arkelologisesti tutkimaton. Sen etelä ja kakkoispuoli on linnoitettu. Luoteispuolen rinteet ovat äkkijyrkät. Linnoitteeksi on rakennettu suurista kivistä ja lohkareista valli, jonka pituus on 56 m, leveys kolmisen metriä. Vallin koillispäässä arvellaan olevan noin 2 metriä leveä porttiaukko.

Rautatieasema - tuhat tarinaa

  

Varhaisista merireiteistä

Kuningas Birgerin valtakunnan itäreunoille Viipuriin 1200-luvun lopussa viittaava puhe ”yli meren purjehtimisesta” on osoitus merien keskeisestä asemasta tuon aikaisessa maailmankatsomuksessa.

Mutta kyse oli jo perinteisestä liikkumisesta. Vantaanjoen suiston ja Itämeren Helsinki sijaitsee vanhan, ainakin 800-luvulta lähtien käytössä olleen pohjoisen eurooppalaisen meritien varrella. Sitä käyttivät friisiläiset, viikingit, tanskalaiset, ruotsalaiset ja muutkin merillä vaivatta liikkuneet.

Merenkulku Itämeressä on yhtä vanhaa kuin ihmisten liikkuminen näillä alueilla. Jo kivikautiset kalliopiirrokset erilaisista aluksista kertovat vesiteillä liikkumisen tärkeydestä.

Ensimmäiset meritiet ja kauppasatamat Itämerellä syntyivät friisiläiskauppiaiden aikana 700- ja 800-luvuilla. Samaan aikaan viikingit avasivat kauppatiet itään Venäjän jokia pitkin. Itämereltä alkaneet reitit suuntautuivat Laatokalta joko Dnepria pitkin Mustallemerelle tai Volgaa pitkin Kaspianmerelle. Näiden reittien varteen viikingit perustivat siirtokuntia ja satamia.

Viikinkiajan kukoistaessa kauppatiet olivat ahkerassa käytössä, mutta näyttää siltä, että ne hylättiin noin vuoden 970 tienoilla. Bysantin kauppaa alettiin käydä Keski-Euroopan jokien kautta. Viikinkien laivat olivat merikelpoisia limisaumaisia laivoja.

1100-luvun puolivälissä syntynyt Hansaliitto toi Itämerelle uudenlaiset koggi-alukset. Sen keskuspaikaksi tuli uudelleen vuonna 1196 perustettu Lyypekki. Gotlannnissa saksalaiskauppiaat perustivat seuran, joka suuntasi kauppaa Väinäjoelle (Daugava) ja Novgorodiin. Rügen, Schleswigin tuolloinen nimi Haithabu ja Hampuri tulivat tutuiksi satamien kautta ympäri Itämeren. Myöhemmin mukaan liittyivät Kööpenhamina ja Helsingör.

Laatokalta ja Novgorodista liikuttiin tietysti myös Itämereltä länteen. Kun Novgorod laajensi hankinta-aluettaan karjalaisten maille Vienanmerelle, kansainvälisille markkinoille saatiin keittämällä kuivattua merisuolaa ja tankorautaa. Volgansuomalaisten erikoistuote oli hunaja, joka kyllä kelpasi kaikkialle. Obinugrilaisten kalaliimaa käytettiin alunperin nuolien valmistuksessa, myöhemmin sille löytyi kysyntää Euroopan luostareista. Monet tuon aikaiset kirjat on liimattu kasaan obinugrilaisten kalaliimalla.

Matti Klinge pohtii sitä, tarkoittavatko Suomenlinnan vierellä olevat saaret, varhaiselta nimeltään Vargskär (suom. Susiluoto), itse asiassa varjagisaaria. Vargskär tarkoittaa Suomenlinnan eteläosaa, jota nykyisin kutsutaan Kustaanmieksaksi (Gustavssvärd) siellä olevan linnoituksen mukaan, mutta aiemmin Warg-alkuiset nimet ovat olleet muillakin saarilla. Lennart Meri on ajatellut varjagi-sanan tulevan muinaisskandinaavisesta valaliittoa tarkoittavasta sanasta (várar), joka tunnetaan myös itämerensuomalaisilla: pitkille veroretkille lähtijät solmivat keskinäisen sopimuksen avunannosta ja saaliinjaosta.

Nimi Wargskiär mainitaan ensimmäisen kerran asiakirjoissa vuonna 1556. Nimistöntutkijat arvelevat saarilla tavattujen susien antaneen sille nimenä. Eläinten mukaan annettuja nimiä Helsingin saarilla ovat mm. Harakka / Stora Räntan, Vasikkasaari / Kalvholmen, ulkosaaristossa Hyljekari / Själklacken, Koirakari / Hundskär, Koirasaari / Hundskär, Lokkiluoto / Måshällen jne.


Merireittejä pitkin etenivät kauppalaivat ja kaapparit, tavarat, aatteet ja uskonnot, tieteet ja taiteet, mutta myös kulkutaudit, tunnetuimpana 1340-luvulla Euroopassa kolmasosan väestöstä tappanut musta surma. 1300-luvulla saksalaisten kauppamiesten vaikutus Suomen kaupankäynnissä oli jo suuri Lappia myöten.

1400-luvulla laivojen rungot suurenivat ja kuljetuskyky kasvoi. Nopeuteen ja kapasiteettin vaikutti se, että mastojen määrä nousi yhdestä kolmeen tai neljään.

Ensimmäinen ylös kirjattu meriselitys on tanskalainen. Heillä on ollut oma vaikutuksensa Suomeen reitin käyttöön otosta lähtien, mutta vain harvoin he uskaltautuivat rannikolta sisämaahan. Myöhemmillä vuosisadoilla tanskalaisia kyllä tavataan ruotsalaisten ja saksalaisten ohella esimerkiksi linnanpäällikköinä.

Merireitti kääntyi Porkkalan kohdilta Suomenlahden poikki, ja yhdisti Vantaanjoen seudut Viron rannikkoon ja sen kauppakeskuksiin. Niistä Tallinna (Rääveli) kasvoi jo varhain merkittävimmäksi.

Toinen vanha merireitti kiersi Helsinginniemen ympäri. Sen itäpuolella väylä eteni nykyisen Kruunuvuorenselän yli, jatkui Kulosaaren ja Laajasalon välistä ja Herttoniemen salmesta Vartiokylän lahteen ja sieltä sittemmin maatuneita salmia pitkin Mellunkylän ja Vesterkullan asuma-alueiden ohi Vestersundomin lahteen ja edelleen Östersundomiin ja sitä kautta Helsingin seudun ulkopuolelle. Maan kohoaminen ja salmien maatuminen ovat yleisin syy merireittien käytön tyrehtymiseen. Ne ovat myös syynä monien kaupunkien ja muiden hallinnollisten keskusten siirroille ja jopa lopettamisille.

On selvää, että kaupungin ja Helsingin seudun historia muotoutuu alusta lähtien osana eri alueiden, valtioiden ja kansakuntien vaikutuspiiriä. Yksin merireitin perusteella voi sanoa, että Helsingin historia on erottamaton osa Itämeren sotilaallista, poliittista ja kulttuurista historiaa.

Carta Marina