Olaus Magnus: Carta Marina (1539)

Kartan lähde: James Ford Bell Library, University of Minnesota. National Geographic on julkaissut saman kartan upeasti skaalautuvana kuvana.

Upsalan viimeisen katolisen piispan Olaus Magnuksen Carta Marinan ilmestyminen vuonna 1539 tarjosi oleellista uutta tietoa Suomesta. Sitä on tutkittu ahkerasti sen jälkeen, kun Oscar Brenner löysi kartan vuonna 1886.

Wikipedian mukaan: "Kartta julkaistiin painoteknisistä syistä yhdeksänä eri lehtenä. Kun kaikki yhdeksän palaa asetetaan oikeaan järjestykseen, syntyy n. 170x125 cm suuruinen karttalehti. Aikoinaan Carta marina olikin maailman toiseksi suurin kartta. Kartan alkuperäisestä ensipainoksesta on säilynyt vain kaksi kappaletta, toinen on Münchenin kuninkaallisessa kirjastossa ja toinen Uppsalan yliopiston kirjastossa. Nämä alkuperäiset painokset ovat värittämättömiä ja vasta myöhempiin on lisätty väritys. Toisesta, vuonna 1572 Roomassa tehdystä painoksesta on säilynyt kymmenen kappaletta, joista yksi on Helsingin yliopiston kirjaston kokoelmissa."

Maa kuvataan aiempaan tapaan terävänä niemenä, mutta edistystä tapahtui siinä, että Pohjan- ja Suomenlahden mittasuhteet ovat likimain oikeat. Paikannimiä se mainitsee jo yli sata, mutta varsinkin maan sisäosista tiedot ovat vajavaiset.

Helsiga mainitaan Espoan eteläpuolella saman joen varrella, jonka länsipuolella on Noreinia. Rannikolla on linnoitus Rasseborg, sen ohi vievän joen äärellä Viga. Helsigan ohi vievä nimetön joki johtaa järvelle, ja järvisuistossa on paikka nimeltä Kirkiostel (Lohjan Kirkniemi). Espoan pohjoispuolella joki haarautuu Suomenlahteen: matkalla joki levenee ja sen keskellä on nimetön saari. Tämän leventymän länsipuolella on Vames (= Vantaa). Vameksen pohjoispuolella on Hattola ja alueella asuvia nimitetään nimellä Saxsa Gen tilium (Saksan väkeä). Helsigasta itään mennessä ennen Porvoota (Borgå) joen läntisellä puolella on pitäjä nimeltään Cuma (Kymi).

Kartan kuvitus on upea. Suomi on vesistöjen, vuorten ja metsien maa, jonka järvissä elää moninainen joukko kaloja, maaperän ovat vallanneet omituiset eläimet, Narvan lähettyvillä yksittäinen Ruotsin kolmen kruunun lippua kantava ratsusotilas hyökkää meren yli jäätyneen Suomenlahden poikki, ja lahden itärajalla joukko keihäin varustettuja ratsumiehiä suuntaa itään vierellään tykkejä. Vastarannalla heitä vastaan ryntäävät moskovalaisten ratsujoukot nuolin, varsijousin ja keihäin varustautuneina, mutta yksi ratsu miehineen on selvästi pakomatkalla.

Suomenlahden jäällä matkaavat eräänlaiset puusälesukset jalkoihinsa kiinnittäneet lappalaiset, jotka pyytävät riistaa jousella, ja kalastajat saavat mahtavia saaliita hämäläisten järvellä (Lacus Piente = Päijänne). Olavinlinnan viereisessä virrassa ui tummia kaloja, ja myös Viipurin pamaus on kuvattu.

Vaikka Olaus antoi runsaasti uutta tietoa Suomesta, perimmiltään hänen tietonsa tukeutuvat siihen Tacitukselta ja Ptolemaiokselta peräisin olevaan käsitykseen, että pohjolassa vallitsi "ikuinen talvi ja että siellä asui hurja, taikatemppuja harjoittava kansa", joka juopottelee.

Pohjanmaasta Carta Marina piirtää selkeän kuvan: se kuvaa hylkeenpyyntiä Merenkurkun pohjoispuolella, pohjalaisten yhteyttä Pohjanlahden jään yli länteen ja näyttää rakenteilla olevan laivan kera tekstin "Hic fabricatur Naves", "täällä rakennetaan laivoja".

Näkemys suomalaisten taikavoimista ja juovuksissa rellestävistä suomalaisista vakiintui maailmankirjallisuudessa.

Katso myös tietoja muista vanhoista Pohjolaa kuvaavista kartoista ja Karjalasta kertovista vanhoista kartoista.
Olaus Magnus.

Helsingin luonteesta ja symboleista

Toinen tarina

Helsingin luonteesta ja symboleista

Tunnetuin helsinkiläinen kirjailija Mika Waltari nousi vuonna 1941 lentokoneeseen tarkastelemaan kaupunkia: ”Kaupungin katuja kävellessämme emme aina muista merta. Täältä korkealta näemme, että Helsinki ennen kaikkea on meren kaupunki. Meri hallitsee ja ympäröi Helsinkiä kaikkialla muualla paitsi pohjoisessa, ja Töölönlahti ja Taivallahti jakavat kaupungin keskeltä melkein kahtia.”

Kaupungeilla ja kaupunginosilla on luonteensa ja ilmapiirinsä, jopa ”henkensä”. Tavallisimmin Helsinkiä luonnehditaan Waltarin tavoin meren kaupungiksi tai kirjailija Maila Talvion 1920-1930-luvun taitteessa viitoittamalla tavalla "Itämeren tyttäreksi".

Merellisyys näkyy rakentamisessa, helsinkiläisessä elämäntavassa ja monissa kaupungin symboleissa. Uudenmaan ja Helsingin vaakunoissa ovat esillä identiteetin luomisessa keskeiset elementit vesi, vene ja kultakruunu.

Vaikka A. W. Ranckenin suunnittelema Helsingin vaakuna on peräisin vuodelta 1951, on sen alkuperä historiallinen: lähtökohtana on ollut 1639 käyttöön otettu kaupungin sinetti.

Se ei ollut Ruotsin kuningas Kustaa Vaasan käskystä 1550 perustetun Helsingin ensimmäinen sinetti ja myöhemminkin Helsingin vaakunan ulkoasu on vaihdellut. Nykyisen sisäasiainministeriö vahvisti 30.8 1951 ja käytössä olevat säännöt sen käytöstä hyväksyi Helsingin kaupunginhallitus 29.11.1993.

Ranckenin vaakuna pohjaa itse asiassa Ruotsin kuningatar Kristiinan nimissä annettuun perustamiskirjan (2.10.1639) ohjeeseen. Siinä määriteltiin Vanhasta kaupungista Vironniemelle siirtyvän Helsingin kaupungin tuleva sinetti seuraavasti: ”Vene koskessa, sen yläpuolella kultainen kruunu sinisessä kentässä”.

Varhaisimman sinetin vaakunakilpeen sisältyi kalanpyrstöksi tulkittu kuva, joka suoraan tärkeään elinkeinoon, lohenkalastukseen.

Sekään ei ole kokonaan kadonnut historian saatossa, vaan esiintyy yhä Kullervo Telamaan vuonna 1951 suunnittelemassa Vantaan kaupungin vaakunassa. Vaakunoita ja lippuja tutkivan opin eli heraldiikan mukainen heraldinen selitys kuvaa nykyisen Helsingin vaakunan: "Sinisessä kentässä kultainen vene uimassa hopeisella, aaltokoroisella tyviöllä; veneen yläpuolella saatteena kultakruunu." .

Ilman kalanpyrstöäkin Helsingin vaakuna viittaa kaupungin syntyhistoriaan, ja veneen myötä kaupungin kansainväliseen luonteeseen, Itämeren ja Suomenlahden yli tapahtuvaan vuorovaikutukseen.

Helsingin asuttamisesta

Uudenmaan rannikoiden varhaiset asuttajat ovat perimätiedon mukaan tulleet kahdesta Ruotsin maakunnasta. Muistitieto on kirjattu ainakin Ruotsin hallituksen Pietari Brahelle lähettämässä kirjeessä (2.10.1639) siinä yhteydessä, kun Helsingin kaupunki siirretään Vanhastakaupungista. "Mitä muutoin mainitun kaupungin nimeen tulee, olemme Me harkinneet monia ajatuksia puolelta ja toiselta; mutta ottaen huomioon, että Sörnäisten niemi (Södernäs Udd), jonne tämä kaupunki rakennetaan, ei sijaitse kaukanakaan Helsingin koskesta (Hellssingforss), mikä nimi myös on esi-isiemme voitokkaiden aseiden ja Hälsinglannista (Hellssingelandh) sinne muuttaneiden uudisasukkaiden muisto; niin olemme Me siitä syystä hyväksi nähneet nimittää paikan Helsingiksi (Hellssingeforss)."

Helsingin kaupungin vakiintuneen ruotsinkielisen nimen alkuosa on sen mukaan johdettu Pohjanlahden länsipuolelta tulleista uudisasukkaista. Varhaisimmassa muodossaan ”Helsinki”-nimi näkyy nykyisen Vantaanjoen nimenä (Helsingaa ja Helsinga (1351), Helsingha (1362) ja niiden eri aa- tai a-päätteisiä muotoja läpi 1400-luvun. 1428 nimeksi mainitaan Helsingo ja 1498 Helsingåå, joista on varmuutta tuntien päätelty lopun å:n todella tarkoittavan juoksevaa vettä.

Jo 1300-luvun puolivälissä Helsinga eri muotoineen oli kuitenkin selvä seutunimi. Sitäkin selvemmin se on Vantaanjoen suupuolen ruotsalaisen asutusalueen erikoisnimi.

Keskiaikaisten nimien asiantuntija Åke Grandlund sanoo, että suomenkielinen nimi Helsinki perustuu ruotsalaiseen murremuotoon Helsing tai normaaliasun Helsinge. Helsingfors ei esiinny nimenä ennen kaupungin perustamista, vaan on vakiintunut käyttöön vasta myöhemmin. Perustavan kylän nimi oli Forsby (Koskenkylä, suom. Koskela) ja kun Helsingfors alkaa ilmestyä asiakirjoihin 1548 lähtien, sen nimi kirjoitetaan erikseen mm. Helszinge forsz, helszingo forss, helssingo Fors, kuten Greta Hausen on teokseensa Ny lands ortnamn 1920-luvulla kerännyt.

Helsingfors on siis uusmuodoste. Kosken aseman korostaminen on liitetty kuninkaankartanon rakentamiseen Vanhankaupunginkoskessa sijaitsevalle saarelle 1550-51. Sinne alettiin rakentamaan jopa linnaa, jota ei sitten lopulta pystytettykään.

Asiakirjalähteissä nimi dokumentoidaan ensimmäisen kerran huhtikuun 2. päivänä 1351, kun Ruotsin kuningas Maunu Eerikinpoika lahjoitti Viron Haapsalussa vierailessaan Helsinginjoen koskien lohenkalastusoikeudet saksalaismunkkien Virossa pitämälle Paadisen sistersiläisluostarille.

Paadisin munkkeja oli liikkunut Länsi-Uudenmaan rannikolla jo 1320-luvulla, ja seuraavan vuosikymmen puolivälissä he ostivat Kirkkonummelta, Pohjasta ja Inkoossa sijaitsevia kartanoita ja maa-alueita kruununvouti Gert Skytteltä ja Varsinais-Suomen vouti Karl Näskonnungssonilta. Alueita hankittiin samalla tavalla myös Viipurin linnaläänin alueelta Porvoon suunnalta.

Maunu Eerikinpojan on arveltu luovuttaneen lohenpyyntioikeuden Paadisin saksalaismunkeille siksi, että hän sai näin varmistetuksi Viron saksalaishallinnon tuen Novgorodia vastaan. Omistus tuotti ongelmia sekä paikallisille asukkaille että hallinnolle.

Ruotsalaissyntyinen piispa Hemming (1338-1366) kiinnitti pian huomiota siihen, että taloudelliset intressit kiinnostivat munkkeja enemmän kuin kirkollisen elämän uudistaminen, johon vironsaksalainen vaikutus oli lopulta pientä, Helsingin pitäjän historioitsija Eeva Ojasen mukaan melko mitätöntä, sillä patronaattioikeutta – määrätä mm. seurakunnan kirkkoherra – ei käytetty.

Asukkaat uskaltautuivat nostamaan Vantaanjoen kalastuskysymyksestä myös oikeusjuttuja. Vuonna 1412 Tolkinkylässä pidetyillä käräjillä laamanni Klaus Fleming määräsi, että munkkeja sakon ohella kielletään rajoittamasta talonpoikien kalastusoikeutta Vantaanjoella. Vuonna 1428 Paadisten apotti Tidemann myi patronaatti- ja kalastusoikeutensa Suomessa Turun piispa Maunu II Tavastille ja tuomiokapitulille.

Ruotsinkielinen nimistö Helsingin seudulla on melko samanlaista kuin Espoon ja Sipoon sekä vielä kauempana läntisellä sekä itäisellä Uudellamaalla olevan nimistön kanssa, ettei Helsingin seutua voi niistä erottaa, kuten Väinö Voionmaa totesi Helsingin kaupungin historiassaan 1950. Dragsfjördin saaristosta tavataan sellaisia paikannimiä kuin Helsingholm, joka tosin asutettiin vasta 1770-luvulla. Vantaanjoen suistoa ei ole siis asutettu erikseen, vaan osana pitkään jatkunutta ruotsalaista muuttoliikettä eteläisen Suomen rannikolle.

Ruotsalaisasumus laajentui rannikolta syvemmälle Vantaanjokea pitkin ja niin hämäläiset joutuivat vähä kerrallaan luopumaan aiemmista kalastuspaikoistaan ja perinteisistä nautinta-alueistaan, jotka kuitenkin ovat jääneet elämään ennen ruotsalaisasutusta ja osin sen aikanakin syntyneeseen paikannimistöön, josta vanhat maanmittauskartat ja erilaiset asiakirjat ovat todisteena. Kuten Markku Kuisma on todennut, ruotsalaiset antoivat nimen Helsingille, ensin Helsinginjoelle ja sitten koko alueelle, hämäläisten perua taas on vesistöalueen yläosan nimi (Vånö, Vanaja, Vanantaka, Vanda, Vantaa).

Uudenmaan asuttaneet talonpojat ja kalastajat alun perin melko itsenäisestä, myöhemmin Norrlandiin kuuluvaksi lasketusta Hälsinglandista, jonka pääelinkeino oli karjankasvatus. Mutta väkeä Uudellemaalle muutti tiettävästi myös Hälsinglandin eteläpuolelta, Ahvenanmaan korkeudella sijaitsevasta Gästriklandista, joka vuoteen 1642 asti oli osa vilja-alueeksi laskettavaa Upplandia ja sen myötä Svealandia. Irrottautumisesta lähtien Gästrikland on laskettu kuuluvaksi Norrlandiin, jonka ensimmäisenä kaupunkina pidetään usein 1400-luvulla perustettua Gävlea. Gästrikslandin perua on Sipoossa sijaitseva Gästerby. Uudisasukkaita on tullut muualtakin, kuten osoittavat paikannimet Dalkarlby Snappertunassa ja kolme Tjusterbytä Pernajassa, Porvoossa ja Siuntiossa. Tjustin kihlakunta sijaitsee pohjois-Soolannissa.

Alueiden asema Ruotsin valtakunnassa on näin varhaisina aikoina varsin epäselvä, ja esimerkiksi Hälsinglandin kahta tai kolmea muodostamaa aluetta – historiantutkijat kiistelevät tästä Ruotsissa yhä – teki yhtenäisemmäksi erityinen laki, Hälsinglagen. Juuri se laki oli käytössä myös Uudellamaalla. Suhteellisen harvaanasutun alueen elinolosuhteet eivät liene olleet hyviä, sillä talonpoikien poismuuttoa alueelta tapahtui erityisesti pohjoiseen, esimerkiksi Ängermanland asutettiin 1100-luvulla, Norrbotten (nykyinen Västerbotten) viimeistään 1400-luvulle saavuttaessa.

Ruotsin Hälsinglandin nimi on kielitieteilijöiden mukaan johdettu sanasta ”havsvikar” (= ”halsar”), alueella aiemmin esiintyneistä kapeista tai ahtaista merenlahdista, joita nykyisin siellä ei maannousemisesta johtuen enää juuri tavata. Juuri näiden vuosisatojen myötä umpeutuvien lahtien ympärille alueen kylät oli rakennettu. Ehkä se oli edesauttamassa muuttohalukkuutta.

Helsinkiin sama selitys ei päde. Sellaista kapeikkoa ei Helsingistä löydy, vaikka vanha taipale, ts. kapea kannas jonka yli vene oli helppo vetää, onkin olemassa Töölönlahden länsirannan ja Taivallahden välillä. Taivallahti on kuitenkin ruotsiksi Edesviken, missä ed merkitsee juuri kapeaa paikkaa, taivalta ja taipaletta. Vaikeaa olisi pitää kiinni siitäkin ajatuksesta, että kapealla paikalla (hals) olisi tarkoitettu kosken kapeata kohtaa, kaulannetta. Kielihistorialliset tulkinnat eivät myöskään puolla sitä, että hälsing-sana olisi voinut kehittyä Suomessa.

Jäljelle jäävät hälsing-sanan merkitykset "nuori uroshaahka" (Somateria mollissima) ja "Hälsinglandista kotoisin oleva henkilö".

Syitä uudisasukkaiden tulolle Uudellemaalle ja edelleen Vantaanjoen suistoon ei historiankirjoitus ole osannut kertoa, mutta joukkomuuttoa ei enää nykyisin ajatella järjestelmälliseksi maahanmuuttopolitiikaksi, jolla uutta maata (”Nyland”) vallattiin. Ruotsin hallintojärjestelmä ei näillä muuton lähtöalueilla 1100- ja 1200-luvulla ollut niin organisoitunut, että tällainen asutuspolitiikka olisi ollut mahdollista. Tästä huolimatta voi sanoa, että tämän muuton tuloksena Uudenmaan alueet otettiin vähitellen sekä maallisen että kirkollisen vallan piiriin – tämän yleisen politiikan osoituksia olivat kaksi ensimmäistä ristiretkeä.

Ensimmäisen ristiretken maallisena johtajana toimi Eerik Jedvardinpoika (”Eerik Pyhä”), jonka mukana oli myös hengellisenä johtajana kirkon toimintaa Kalannin, Nousiaisten, Köyliön ja Kokemäen pitäjiin organisoinut piispa Henrik. Sen ajatellaan tapahtuneen 1150-luvulla. On arveltu, että tämä johti 1100-luvun lopulla Turun saaristoon suuntautuvaan muuttoliikkeeseen erityisesti Mälarin laaksosta Ruotsista.

Nousiaisissa sijainnut piispanistuin paavin määräyksellä – bullalla – siirrettiin Aurajoen rannalle Koroisiin 1229. Siirto lienee perustunut siihen tosiasiaan, että Aurajoen rannalle oli kehittynyt merkittävä kauppapaikka ja asutuskeskus. Nousiainen oli jäänyt ”syrjään”, kuten Tuomas-piispan paavillisesta kirjeenvaihdosta ilmenee.

1200-luvun puolivälin tienoilla toteutunut toinen ristiretki suuntautui Hämeeseen. Birger-jaarlin johdolla ruotsalaisretkikunta suuntasi purjehduksensa ”hämäläisten satamaan”: mistä paikasta oli kyse, on yhä keskustelun alla. Joka tapauksessa sotaretken tuloksena Birger-jaarli ”asutti” maan ”kristyillä miehillä”. Tavallisesti vasta tämän on tulkittu tarkoittavan lopullisesti ”Uudenmaan” syntyä, ja etelärannikosta tulee valtaosin ruotsalaislähtöisten talonpoikien ja kalastajien asuttama. Rannikkoalueet jäivät ruotsalaismuuttajien haltuun ja suomalaiset asuivat sisämaan metsäalueilla. Erityisiä riitaisuuksia tässä kehityksessä ei ole havaittu, sillä tilaa uudelle asutukselle oli ja epäilemättä myös sulautumista tapahtui.

Viipurinlahdelle tehty kolmas ristiretki vuonna 1293 suuntautui Novgorodin laajentumispyrkimyksiä vastaan Karjalaan ja johti marski Tyrgils (”Torkel”) Knutinpojan johtamana Viipurin perustamiseen ”yli meren purjehtivien turvaksi ja rauhaksi”. Samaisessa Birger-kuninkaan kirjeessä mainittiin ensimmäistä kertaa linnan nimeksi Viborg eli Viipuri. Birger-kuninkaan aika oli verinen sekä sukulaisten valtataistelussa että sotapäällikköjä kohtaan. Myös Tyrgilsin kohtalo oli raaka: hevosen alle sidottuna hänet kuljetettiin Viipurista Tukholmaan, jossa hänet teloitettiin.

Ruotsin laajentumisesta seurasi Novgorodin aseistettuja ryöstöretkiä Hämeeseen vuonna 1311. Nestorin kronikan mukaan he valtasivat ensin ruhtinas Dimitri Romanovitsin johtamina Kupetskaja-joen (Kauppajoen), polttivat kylän, ottivat vankeja ja saapuvat pitkin Tsornaja-jokea (käännös: Mustajokea) "Vanain linnalle", jonka hirsivarustuksen he sytyttävät palamaan. Linnan puolustajat onnistuivat pakenemaan ylös sisälinnoitukseen, lujaan, korkealla kalliolla sijaitsevaan varustukseensa. Sinne sen kimppuun pääse miltään taholta. Kolme päivää linnaa piiritettyään hyökkääjät lähtevät paluumatkalle.

Ruotsalaiset suuntaavat itään myös propagandaa. Kuningas Birger Maununpoika antaa tässä sotaisassa tilanteessa julistuksen Karjalan naisille. Siinä heille taataan täydellinen rauha ja turvallisuus, joka vallitsee "itse meidän valtakunnassamme Ruotsissa”. Birger-kuninkaan suojeluskirje on vanhin Suomea koskeva säilynyt alkuperäisasiakirja. Läntistä rannikkoakin vahvistetaan, sillä Turun piispa Ragvald perustaa ilmeisesti vuonna 1317 Kuusiston piispanlinnan samannimisen saaren itäosaan. Sinne suunnitellaan rakennettavaksi linnaa. Mitä ikinä aikaiseksi saatiinkaan, Novgorodin sotajoukko tuhkasi ne tuhoretkellään 1318. Turun linnaa ei venäläisissä kronikkalähteissä mainita, joten se lienee säästynyt hävitykseltä. Kuusiston linnan polttaminen oli suuri vahinko Suomen historialle: kirkollisten kalleuksien lisäksi tuhkaksi paloivat vanhimmat, jo 1190-luvulta lähtien piispan arkistoihin kerätyt asiakirjat. Seuraavana vuonna Ruotsin kuninkaaksi tulee Maunu Eerikinpoika, joka on sekä Ruotsin että Norjan kuningas. Hän on valituksi tullessaan kolmevuotias. Ruotsin ja Norjan personaaliunioni jatkuu kuitenkin hänen elinikänsä, vuoteen 1343 saakka.

Vielä edellisenä vuonna Novgorodin suuriruhtinas Juri Danilovits asettui joukkoineen Viipurin linnan edustalle ja piiritti linnaa kuukauden ajan. Vaikka hänellä oli käytössään kuusi heittokonetta, eivät ne onnistuneet pelottamaan ruotsalaisia pois Viipurista ja Karjalasta.

Tämä idän ja lännen verinen kohtaaminen, käytännöllinen sotatila, sai päätöksensä ensimmäisessä tunnetussa, solmimispaikkansa mukaan nimetyssä Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323. Ruotsin valtakunnan ja Novgorodin välille oli piirretty nyt raja. Novgorod oli pitänyt Suomea perinteisenä kauppa- ja läpikulkualueenaan vuosisadat: osoituksena siitä ovat Turku - lähtökohtana slaavilaisperäinen sana ”torg”, joka tarkoittaa toria ja kauppapaikkaa) ja piispan asuinpaikaksi muodostunut Koroinen, jonka nimenmuodostus johtuu myös slaavilaisista kielistä.